Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kirjoittavani siitä, minkä
takia sitä todella tuli päättäneeksi lähteä pois Suomesta ja varsinkin siitä,
mitä siitä toivoo saavansa. Se saattaisi ehkä myös valottaa hieman, minkä takia
omat satuilut pyörivät usein tiettyjen teemojen ympärillä. Ja koska kahden
tunnin bussimatkalla Turusta Helsinkiin ei liiemmin ole muita aktiviteetteja,
niin ehkä tämä on se hetki.
Niin. Varsinkin alkuaikoina tulin kuulleeksi usein sen
kysymyksen, minkä takia olen halunnut tulla Puolaan. Sinänsä hankala kysymys
vastata: Puola kun ei rehellisesti ole koskaan ollut edes mielikuvissani
paikkoja, jonne aivan erityisesti haluaisi mennä. Ennemmin se vain sattui
vastaan, kun lähti etsimään mahdollisuutta olla jossain muualla kuin Suomessa.
Ikkunan takana puut ovat ruskan väreissä, taivas tasaisen
harmaa, ilma tyyni. Juuri se viimeinen hetki väriloistoa ennen kuin lehdet
putoavat ja tilalle laskeutuu monisävyinen harmaus. Sinänsä hassua – vaikka olen
aina rakastanut juuri tätä aikaa vuodesta, ei se tällä hetkellä silmien edessä
lipuessa herätä enää suurempia tunteita. Kallioisista kielekkeistä, joiden
päällä kasvaa harvakseltaan mäntyjä, herättävät tosin sen pienen kaipauksen –
tuonne olisi ihana päästä. Mutta sitten muilta osin – niin.
Olen tosiaan pari kertaa aiemmin elämässäni ollut vähän
pidemmän tovin ulkomailla: ensin Itävallassa vaihdossa, sitten yhden kesän
Ruotsissa töissä. Näistä kahdesta varsinkin ensimmäinen tuntuu olleen pätkä,
josta on saanut todella paljon. Molempia reissuja on tosin varjostanut se
tosiasia, että se on vain määräaikaista: tästä päivästä tuohon olet täällä, ja
sitten on aika palata. Paluu on kummallakin kerralla
tuntunut hyvin erilaiselta: Itävallan jälkeen olin musertua siitä tosiasiasta,
että elämä, joka juuri on saanut kasaan, on jätettävä taa, kun taas Ruotsista
oli aika huojentavaa palata takaisin.
Jutellessa muiden ulkomaille lähteiden kanssa lähdön
taustalla olleet syyt vaihtelevat aika laidasta laitaan – yhtä houkuttaa
mahdollisuus oppia uutta kieltä ja kulttuuria, nähdä uusia paikkoja ja ihmisiä,
toista parempi sää, mahdollisuus löytää töitä, uusia tuttavuuksia, rakkaus. Osa
tahtoo vain jättää nykyisen maansa taa. Voisin sinänsä allekirjoittaa näistä syistä
kaikki (vaikka rehellisyyden nimissä puolalainen puoliso ei liiemmin ole
mielessäni kummitellut), mutta siihen päälle on vielä muutakin, mitä tahtoisin
ulkomailta löytää. Nimittäin itseni.
Vaikka olen asunut Suomessa liki koko elämäni ja sitä kautta
sieltä löytyy paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja asioita, tuntuu se minulle
jotenkin vieraalta paikalta. Jotenkin on sellainen tunne kuin koko tähänastisen
elämän on jatkuvasti etsinyt sitä omaa paikkaa ja lokeroa tämän maailman
sisältä, mutta hetkellisiä välähdyksiä lukuun ottamatta sitä paikkaa ei vain
ole tullut vastaan. Tunne on vähän sama, kuin etsisi sitä täydellistä juhlamekkoa
– sitä kokeilee jokaista mallia, kokoa ja väriä, ja silti vastaan ei tule sitä
yhtä joka todella istuisi. Sinänsä juhlamekossa, joka istuu jotenkuten voi
mennä juhliin: sinänsä paikassa, jossa elo on ihan laadukasta ja mukavaa voi varmasti viettää
koko elämänsä. Mutta jos on mahdollisuus valita ihan mukavan ja uskomattoman
välillä, ottaisin mieluummin sen jälkimmäisen.
Omaa elämää voi toki muuttaa mieleiseensä suuntaan, vaikka pysyisi
liikkumatta paikallaan – ympäristön sijasta kun ne todelliset muutokset
tapahtuvat syvällä pinnan alla, ihmisen sisällä. Silti itsensä repäiseminen
kaikesta tutusta ja turvallisesti, rutinoituneesta ja rauhallisesta antaa
uskomattoman hedelmällisen maaperän muutokselle. Ensinnäkin maiseman
vaihtaminen tarjoaa uuden kulman tarkastelulle, minkä lisäksi tilanteen
totaalinen vaihtaminen pakottaa irrottautumaan totutuista tavoista toimia - paikkaan,
jossa on asunut pitkään, on ehtinyt muotoutua lukematon määrä rutiineja ja
opittuja tapoja, joiden mukaan on helppo kulkea eteenpäin, vaikkei olisikaan aivan
varma, vievätkö ne oikeaan suuntaan.
Siten suurin toiveeni lähdöltä Puolaan on ollut, että saisin aikaa ja tilaa käydä rauhassa läpi nykyisen eloni koukeroita ja alkaa sen pohjalta muokata omaa arkeani siihen suuntaan, joka juuri minusta tuntuu hyvältä: oppia lopultakin olemaan hetkessä, löytää elämään sellaista ihanaa rauhallisuutta, joka kumpuaa sisältä. Että jatkuvan juoksemisen, asioiden hoitamisen ja suorittamisen, pohtimisen, murehtimisen ja muiden miellyttämisen sijaan oma aika ja energia kuluisi niiden asioiden parissa, jotka tuntuvat itselle tärkeiltä. Joista pelkän antamisen lisäksi tuntisi myös itse sisäisesti saavansa jotakin. Ei siis vain järjellä ajateltuna, vaan myös tuntien, sydämekkä. Että ylipäänsä tuntisi, osaisi sanoa, mikä juuri minulle on tärkeätä.
Ja nyt, liki kolmen kuukauden oleskelun jälkeen voisin sanoa, että
Puola on ainakin joilta osin lunastanut tätä toivetta. Varsinkin ensimmäisen
kuukauteni aikana suunnattomasti siitä vapaudesta, josta sain päivä toisensa
jälkeen nauttia. Että ainoat kalenterimerkinnät liittyivät työtunteihin ja
niiden ulkopuolella olin täysin vapaa valitsemaan, mihin aikani käytän – jos ylipäänsä
käytän mihinkään. Toki sama vapaus valita olisi ollut Suomessa, mutta jotenkin
yhteen toiseen ja kolmanteen harrasteeseen, järjestöön ja projektiin mukaan
päätyneenä tuntui vain paljon vaikeammalta irrottautua vain olemaan.
Vapaus ei kuitenkaan koskaan tule yksin, vaan sen kylkiäisenä saa myös
vastuuta: vastuuta olla se ihminen, jonka hartioilla on tehdä valinnat ja
toimia. Siinä mielessä oma etsintäni tuntuu päässeen vasta siihen ensimmäiseen
vaiheeseen, jossa pidetään taukoa, tajutaan aikaa ja voimavaroja kuluttavat
puolet ja irrottaudutaan niistä. Tehdään tuttavuutta piinaavan tyhjyyden
kanssa, kun arjen huomaa todella monella osa-alueella ammottavan
määrittämättömänä ja tyhjänä. Juuri siitä alkaa etsinnän ehkä haastavin vaihe: tavoittaa
syvimmät unelmansa, löytää ne itselle tärkeimmät asiat ja alkaa askel
askeleelta kulkea niitä kohti.
Se, onko Puola todella se paikka, jossa itseä pääsee toteuttaamaan ja jossa haluaa loputtomasti olla, on vielä mysteeri. Siinä mielessä on mielenkiintoista upota syvemmälle syksyyn - tutkia, mihin suuntaan asiat etenevät.
Olen aina välillä miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos matkaan ei koskaan olisi tullut lähteneeksi. Mutta kaikkien tuumailujen lopputulemana tuntuu olevan, ettei oikeastaan olisi ollut muuta vaihtoehtoa: juuri nyt vain oli aika lähteä Puolaan tekemään sitä, mitä juuri nyt tekee. Ja nin. Tuntematonta on mahdotonta suunnitella. Siksi on vain elettävä ja katsottava, millaista siitä tulee. Omalla kohdalla toki toivoen, että jotain mahdollisimman viljamaista.
Bussimatka Turusta Helsinkiin ehti päättyä jo 5 päivää sitten, ja siinä välissä on tullut ehdittyä palata kotiin, saada yksi kyläilijäkin mukaan. Jo viiteen päivään tuntuu mahtuneen samaan aikaan ei juuri mitään ja todella paljon. Mutta niin - siitä kaikestä lisää joku toinen kerta. Sievää yötä.
