Olin jo laittamassa koneen kiinni, suuntaamassa nukkumaan, mutta sillä viimeisellä hetkellä Spotifyn soittolistalta pyörähti soimaan Damien Rice ja I don't want to change you. En ole kuullut kappaletta aiemmin, mutta joku sävelmässä kosketti, muistutti sellaisesta, joka mielessä on jo tovin asustanut. Jätti istumaan vielä hetkeksi.
Toivon aina välillä, että elämä alkaisi tasaantua. Että siihen hiljalleen tulisi poikkoilun sijaan joku suunta. Että kaikkien elämän osa-alueiden ei välttämättä tarvitsisi olla samaan aikaan myllerryksen ja muutoksen tuulien alla. Mutta niin, niin ne tuulet jälleen kerran vaan puhaltavat.
Joku on saattanut tietää, toinen lukea rivien välistä, kolmas kuulla pikkulinnuilta, neljäs olla auttamattoman tietämätön. Niin tai näin, eloani on kuitenkin sävyttänyt jo jonkun aikaan eräs puolalainen seuralainen. Sen verran aikaa jopa, että keväisen muuton yhteydessä päädyimme asumaan saman katon alle.
Rakkaus ja
yhdessäolo eivät ole maailman helpoimpia asioita. Vaikka alkuun tuntuisi, että
nyt tämä on tässä – vastaan on vihdoin sattunut se ihminen, jonka kanssa voisi
olla aina – niin ei se silti aina mene niin. Ei, vaikka sitä kuinka haluaisi ja toivoisi. Eikä niin tullut käyneeksi meillekään tällä kertaa.
Viikko ennen juhannusta, juuri ennen lähtöäni leirille kävimme sen keskustelun, että nyt tämä oli tässä. Että vaikka kuinka toisistamme pidämmekin, niin silti
yhdessäoleminen ei tunnu toimivan kuten toivoisi; olevan sitä, mitä sen haluaisi
olevan.
Vaikka omaan päähäni oli jälleen ehtinyt luikerrella se ajatus, että jossain kohta olemisemme
tulee päättymään, niin silti se hetki, kun niin todella tapahtui, sattui. Leirin ensimmäisinä iltoina itkeä vollotin hysteerisesti huoneessani, leiriltä kotiin päästyäni vielä monta kertaa lisää. Yksi syy, miksi juuri tämä ero on tuntunut raskaammalta kuin moni muu, on kaikki ne kysymykset, joita se on herättänyt. Vaikka sitä en varmaan kovin suoraan ole myöntänytkään, niin yksi iso syy jäädä keväällä Puolaan oli selvittää, miten meille kahdelle kävisi. Ja nyt, kun se asia oli tullut selväksi .. Niin. Alkaa taas se sama rumba: missä asuisi, mitä tekisi, mitä elämältä oikeastaan tahtoisi. Ehtihän viime kierroksesta jo olla reilu kolme kuukautta aikaa.
Viimeiset viikot ovat olleet siis aikamoista tunteiden vuoristorataa: kaikkea mahdollista ilon ja surun, varmuuden ja pelon, lempeyden ja vihan välillä. Kaikeksi onneksi vain kerran lautasten paiskominen on ollut edes hienoisesti lähellä. Asumme edelleen saman katon alla, mikä on ollut samaan aikaan raivostuttavan piinaavaa, mutta myös helpottavaa. Samojen seinien sisällä ei tee mieli tehdä kummankin elämästä täydellistä helvettiä, ja siten, yleisen rauhan ylläpitämiseksi kaikki ärtyisyys, pettymykset ja kiukku on ollut pakko puhua auki. Kaivaa viimeisetkin murut pois hampaankolosta.
Mutta nyt, kun niitä on kaiveltu, kuunneltu, ruodittu ja soviteltu tovinsa, rauha tuntuu palanneen maahan. Sisälle on levinnyt se ihana kepeys, että jos juuri nyt lähtisin, ei enää olisi mitään, mikä kanssasi olisi jäänyt painamaan. Luultavasti sen takia pariin viime viikkoon on mahtunut myös niitä hyviä hetkiä, jolloin olemme kuin ennenkin - katsomme elokuvia, syömme aamiaista yhdessä, piipahdamme kaupungilla. Lojumme sängyssä ja juttelemme. Pieniä muistutuksia siitä, miksi toisen kanssa halusikaan olla. Muistuksia, ettei aina ole ollut vain raskasta ja vaikeaa.
Vaikka raskaus onkin vaihtunut parempaan, niin silti päivä päivältä tuntuu vahvemmin, että näin tämän on mentävä. Että vaikka juuri nyt saattaa pienen hetken olla hyvä, niin pidemmän päälle kumpikin meistä on onnellisempi siitä, ettemme
koittaneet loputtomasti tehdä kohtalaista kompromissia. Sen sijaan päästimme irti, tehden tilaa jollekin muulle. Jollekin, joka itsestä tuntuu houkuttelevammalta ja luontevammalta. Omanlaisemmalta. Vaikkei välttämättä vielä tiedä, mitä se jokin on.
Levylautaselle on kesän aikana eksynyt useampaan kertaan Apulantaa. Ja se yksi kappale, Armo, tuntuu jotenkin pukevan kaiken viimeaikaisen sanoiksi juuri oikein.
Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista
paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää,
koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää
Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi: kiitos tästä matkasta.
