Selasin muutama päivä sitten kalenteriani, jonne koitan liki päivittäin kirjoittaa jonkun pienen merkinnän: 'kokkailua', 'tunnin valmistelua, paniikki', 'Brerzno con AH team', 'Pelejä Przymorze', 'UNTA! <3'. Siis ihan mitä tahansa, jolla voin jollain tavalla erottaa juuri sen päivän vuoden kaikista muista päivistä; löytää avainsanan, jonka avulla voin toivottavasti palata muistossani päivän kuviin, ääniin ja tunnelmiin.
Maaliskuun tienoilta satuin löytämään viikonlopulta merkinnän 'Pakkailua'. Voitteko arvata, mikä oli ensimmäinen ajatus tästä merkinnästä? Kyllä: 'Kas, tuossa kohti olen pakannut tavarat muuttaakseni Puolaan'. Pientä hetkeä myöhemmin aikajana alkoi asettua paikalleen: SE viikonloppu oli ollut jo vuosi sitten heinäkuussa.
Ihmiset kysyvät usein, kuinka kauan olen ollut Puolassa ja siihen kysymykseen osaan ongelmitta vastata oikein: nyt 13, pian 14 kuukautta. Jos silti itse mietin aikaa taaksepäin, elämäni Puolassa tuntuu alkaneen vasta 4 kuukautta sitten. Kaksi ensimmäistä kolmannesta täällä tuntuvat yhdeltä pitkältä sumulta: tiedän käyneeni töissä, olleeni muutamilla matkoilla, pakoin tehneeni hieman sitä, tätä ja tuota, mutta pääasiassa elämä tuntui olleen yhtä tasapaksua harmaata massaa. Nautinnon ja ilon sijaan päivät olivat enemmänkin kamppailua ensimmäisestä.
Yksi suurimpia muutoksia kohti parempaa oli se hetki, kun päätin lopettaa aikaisemmassa työssäni. Käyn yhä edelleen aika ajoin toimistolla tapaamassa vanhoja työkavereita, mutta hetkeäkään en ole päätöstä katunut.
Työpaikan menettäminen vaikutti kuitenkin paljon sosiaalisiin suhteisiini: töissä käydessäni tapasin ihmisiä vähintään viitenä viikossa ja osan työkavereista kanssa tuli tavattua myös vapaa-ajalla. Tapasin samoja ihmisiä myös lähtöni jälkeen, mutta huomasin, että poissaolo toimistosta vaikutti paikoin siihen, että unohduin pois suunnitelmista: suunnitelma saattoi syntyä päivän aikana ruudun ääressä istuen ja vasta jälkikäteen tuli mieleen, että niin: olisihan sen Viljan voinut pyytää mukaan.
Keväinen muutto Sopotiin ja kimppakämppään tarkoitti periaatteessa lisää ihmisiä elämään: olihan meitä nyt saman katon alla neljä aikaisemman yhden tai kahden sijaan. Silti käytännössä ero ei silti ollut hirmuinen. Saatoin tavata kämppäkavereitani keittiössä, mutta keskustelut eivät edenneet koskaan kovin pitkälle, koska välistä puuttui kokonaan tai osin yhteinen kieli. Aina välillä oli toki niitä iltoja, joina joimme vodkapaukkuja keittiössä ja kävimme huvittavaa keskustelua epämääräisillä puolan- ja englanninkielisillä lauseilla. Mutta ei siinä sitä todellista kemiaa silti ollut.
Oli pakko kohdata tosiasiat: jos todella haluan saada itselleni jonkunlaisen sosiaalisen verkoston, jota ei ole pelkän sattuman avulla sattunut löytymään, on verkostoa alettava aktiivisesti rakentaa. Ja siten, huhtikuusta alkaen, aloin osallistua erinäisiin löytämiini tapahtumiin. Kävin Toastmaster clubin tapaamisissa, keskustelemassa Kreikan tulevaisuudesta keskusteluillassa, kielivaihtotapaamissa yhden puolalaisen tytön kanssa. Tapahtumat olivat toki kivoja ja toivat viikkoihin lisää sisältöä, mutta siitä huolimatta minulle ei tunnut sellaista tunnetta, että nyt olisin löytänyt ne ihmiset, joita olen etsinyt. Ihmiset, joita voisin kutsua kylään ja joiden kanssa puuhata sitä mistä tykkään.
Sitten välähti. Jos kerran tapahtumatarjonnasta ei löydy sellaisia juttuja, jotka todella minua innostavat ja joista voisi löytyä samoja kiinnostuksen kohteita omaavia, samanhenkistä ihmisiä, on jotain järjestettävä itse. Ja siitä se sitten lähti: elämäni ensimmäinenn Sunday morning coffee/tea party.
Kaikessa rehellisyydessään on todella pelottavaa laittaa verkkoyhteisöön (Couchsurfing) avoin kutsu, että tervetuloa meille kotiin aamupalalle: laita vain viestiä, niin ilmoitan osoitteen. Ensimmäisenä pelkonani oli tietenkin, että paikalle ei tule ketään, toisena, että väkeä tulee liikaa. Mutta lopputulemana kaikki meni enemmän kuin täydellisesti: vieraita taisi olla yhdeksän, kakku, teeleivät ja hedelmät maistuivat, kahvia ja teetä keitettiin monta kierrosta. Lopussa pelasimme vielä pari tuntia Afrikan tähteä. Yksi sunnuntainen aamupäivä, joka muuttaa liki kaiken.
Sen sunnuntain jälkeen aloimme tavata samalla porukalla siellä ja täällä: milloin pelaamaan lautapelejä, milloin heittelemään frisbeetä rannalla, milloin syömään, juomaan tai rupattelemaan. Mitä milloinkin. Kerta kerralta yksi jos toinenkin saattoi ottaa kaverin tai kaksi mukaan. Ja niin soppa oli valmis.
Jos katson kalenteria viime kuulta, hymyilyttää. Viikonlopuissa lukee nuotioiltoja metsässä ja rannalla, Color festivaali, illallisia, arki-illoissa karaokea, lautapelejä, elokuvia, lisää herkullisia päivällisiä. Paikalla ihmisiä, jotka tuntee paremmin, ei vielä niin hyvin tai sitten ei ollenkaan. Epämääräinen verkosto, joka tuntuu jatkuvasti kasvavan, mutta jota tuntuu silti yhdistävän joku hyväntahtoinen voima.
Viimeisin nuotioilta rannalla.
Toki edelleen on niitä päiviä, joina kaikesta hyvästä huolimatta stressaa, ahdistaa ja huolettaa eikä koko päivänä tahdo saada mitään aikaiseksi. Joina tuntuu, ettei ole ketään kenelle soittaa eikä olemisessa ole mitään mieltä. Mutta sitten se päivä menee ohi ja elämää katsoo taas hymyillen: kummasti asiat alkavat näyttää ja tuntua siltä kuin niiden on pitkän aikaa toivonut näyttävän ja tuntuvan.
Elämässä kaikki taitaa olla osiensa summia, mutta siitä huolimatta sanoisin, että eräiden sunnuntaisten kahvien ansiosta moni asia on kääntynyt puolalaisen taivaan kohti parempaa. Kohti sitä, mitä täältä alun alkaen lähtikin etsimään: elämää, joka näyttää ja tuntuu omalta.
P.S. Viimeiseen päivitykseen liittyen mainittakoon, että koti on löytynyt. Mutta siitä lisää myöhemmin.
