tiistai 10. toukokuuta 2016

Part 35: Täällä ollaan taas.

Kun lähes kaikki ympärillä tuntuu muuttuvan, olevan auki ja epävarmaa, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään koossapysyvää ja koherenttia. Korkeintaan ehkä ohimennen hieman naurahtaa, että ainoa varma asia on muutos?

Kaikkien mutkien ja käänteiden jälkeen seikkailu nimeltä Puola on omalta osaltani tullut päätökseen. Jo kuukauden ajan ikkunan läpi on katseltu Helsingin maisemia – kaupungin, josta näyttää tulleen taas tämänhetkinen koti. Kun yhden ja saman kevään aikana ehtii asua Puolassa, Itävallassa ja Suomessa, sulatettavaa on sellaisen kevään jälkeen aika paljon, oli kevät kuinka aurinkoinen ja lämmin tahansa. Ulkoisten raamien vaihtuessa herää väkisinkin kysymään, kuka onkaan se minä, joka kaikkien näiden kehysten keskellä asuu. Huomaa kaipuun enenevissä määrin hiljeltää ja ulkoisen maailman sijaan katsoa sisään. Kehoni taitaa aina tajuta nämä tilanteet mieltä paremmin: aina kun kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa, takavasemmalta iskee jonkinlainen tauti, joka pakottaa pysähtymään. Kukapa muu olisi siten tullut vieraakseni viime viikolla, ellei mojova kevätflunssa.

Palasin lukemaan tuumia ja syitä, joiden saattelemana päädyin itse lähtemään ulkomaille. Niissä sanoissa toistui usein oma tila, vapaus sekä oman itsensä löytäminen ja toteuttaminen. Ensikohtaamisestamme Puolan kanssa tulee kahden päivän kuluttua tasan kaksi vuotta täyteen. On vaikea olla miettimättä: miten silloin mielessä seikkailleille toiveille ja tavoitteille on matkan saatossa käynyt?



Kuinka uudelta kaikki onkaan ensimmäisellä katselukerralla näyttänyt.


Ensimmäisenä merkittävänä huomiona on todettava, että siinä missä määräaikaisissa vaihto- ja työjaksoissa ulkomailla on ollut sellaista seikkailuhenkistä taikaa, pysyvä asuminen ulkomailla vakityössä ei ole tippakaan niin taianomaista, vaan alkuhuuman jälkeen elämä rullaa kuin arki missä tahansa muualla: heräämisiä, matkoja töihin, päiviä toimistossa, matkoja kotiin. Ruoan ostamista, kokkaamista, tiskaamista, pyykinpesua. Kavereiden tapaamista, liikkumista, ulkona syömistä. Sitten onkin jo aika nukkua, toistakseen lähes saman seuraavana päivänä. Silloin sitä havahtuu paljon useammin seikkailujen sijaan miettimään, millaista onkaan se arki, jota haluaisi elää.

Siitä huolimatta viimeiset kaksi vuotta tulin eläneeksi jotain aivan uutta: ekspatriattielämää. Mitä en oikeastaan Puolassa ollessani tullut ajatelleeksi, mutta mikä nyt taaksepäin katsellessa tuntuu tehneen noista kahdesta vuodesta jotain hyvin omalaatuista. Muutama päivä sitten katselin keittiön ikkunasta läheisiä kerrostaloja ja hetken koko Puolassa viettämäni aika tuntui unelta. Ilmeisesti sen verran suuri kuilu ekspatelämän ja kotimaassa asumisen välillä on.

Jotta nuo kaksi vuotta eivät vaipuisi hämäränä möykkynä jonnekin mieleni takalokeroon, taidan vielä jonkun aikaa kirjoitella Puolasta. Julkaista ehkä lopulta ne lukuisat luonnokset, jotka matkan varrella ovat syntyneet, mutta joiden julkaisu ei silloin tuntunut jotenkin oikealta. Kirjoittaa hieman kattavammin siitä, millaista elämä, asuminen ja työnteko Puolassa omasta ekspatriaattinäkökulmastani oli – nyt matkan päätyttyä, pienen etäisyyden päästä asioita ja tilanteita tuntuu helpommalta tarkastella. Minkä lisäksi on vielä paluu: millaista on palata ekspatriaattikuplasta takaisin tilanteeseen, jossa kaikkia ymmärtää kadulla. Millainen onkaan se minä, joka tätä nykyä asuu suomalaisena Suomen taivaan alla.


Ehkä saan siten vielä jossain vaiheessa vastauttua kysymykseeni, onnistuiko matka Puolaan täyttämään sille asetettuja tavoitteita: kannattiko lähteä kauemmas nähdäkseen lähellä, löytäkseen itsensä?