Kun lähes kaikki
ympärillä tuntuu muuttuvan, olevan auki ja epävarmaa, tuntuu vaikealta
kirjoittaa mitään koossapysyvää ja koherenttia. Korkeintaan ehkä ohimennen
hieman naurahtaa, että ainoa varma asia on muutos?
Kaikkien mutkien
ja käänteiden jälkeen seikkailu nimeltä Puola on omalta osaltani tullut
päätökseen. Jo kuukauden ajan ikkunan läpi on katseltu Helsingin maisemia –
kaupungin, josta näyttää tulleen taas tämänhetkinen koti. Kun yhden ja saman
kevään aikana ehtii asua Puolassa, Itävallassa ja Suomessa, sulatettavaa on sellaisen
kevään jälkeen aika paljon, oli kevät kuinka aurinkoinen ja lämmin tahansa. Ulkoisten
raamien vaihtuessa herää väkisinkin kysymään, kuka onkaan se minä, joka
kaikkien näiden kehysten keskellä asuu. Huomaa kaipuun enenevissä määrin hiljeltää
ja ulkoisen maailman sijaan katsoa sisään. Kehoni taitaa aina tajuta nämä
tilanteet mieltä paremmin: aina kun kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa,
takavasemmalta iskee jonkinlainen tauti, joka pakottaa pysähtymään. Kukapa muu
olisi siten tullut vieraakseni viime viikolla, ellei mojova kevätflunssa.
Palasin lukemaan
tuumia ja syitä, joiden saattelemana päädyin itse lähtemään ulkomaille. Niissä
sanoissa toistui usein oma tila, vapaus sekä oman itsensä löytäminen ja
toteuttaminen. Ensikohtaamisestamme Puolan kanssa tulee kahden päivän kuluttua
tasan kaksi vuotta täyteen. On vaikea olla miettimättä: miten silloin mielessä
seikkailleille toiveille ja tavoitteille on matkan saatossa käynyt?
Kuinka uudelta kaikki onkaan ensimmäisellä katselukerralla näyttänyt.
Ensimmäisenä
merkittävänä huomiona on todettava, että siinä missä määräaikaisissa vaihto- ja
työjaksoissa ulkomailla on ollut sellaista seikkailuhenkistä taikaa, pysyvä asuminen
ulkomailla vakityössä ei ole tippakaan niin taianomaista, vaan alkuhuuman
jälkeen elämä rullaa kuin arki missä tahansa muualla: heräämisiä, matkoja
töihin, päiviä toimistossa, matkoja kotiin. Ruoan ostamista, kokkaamista,
tiskaamista, pyykinpesua. Kavereiden tapaamista, liikkumista, ulkona syömistä.
Sitten onkin jo aika nukkua, toistakseen lähes saman seuraavana päivänä.
Silloin sitä havahtuu paljon useammin seikkailujen sijaan miettimään, millaista
onkaan se arki, jota haluaisi elää.
Siitä huolimatta
viimeiset kaksi vuotta tulin eläneeksi jotain aivan uutta: ekspatriattielämää.
Mitä en oikeastaan Puolassa ollessani tullut ajatelleeksi, mutta mikä nyt
taaksepäin katsellessa tuntuu tehneen noista kahdesta vuodesta jotain hyvin
omalaatuista. Muutama päivä sitten katselin keittiön ikkunasta läheisiä kerrostaloja
ja hetken koko Puolassa viettämäni aika tuntui unelta. Ilmeisesti sen verran
suuri kuilu ekspatelämän ja kotimaassa asumisen välillä on.
Jotta nuo kaksi vuotta eivät vaipuisi hämäränä
möykkynä jonnekin mieleni takalokeroon, taidan vielä jonkun aikaa kirjoitella
Puolasta. Julkaista ehkä lopulta ne lukuisat luonnokset, jotka matkan varrella
ovat syntyneet, mutta joiden julkaisu ei silloin tuntunut jotenkin oikealta.
Kirjoittaa hieman kattavammin siitä, millaista elämä, asuminen ja työnteko
Puolassa omasta ekspatriaattinäkökulmastani oli – nyt matkan päätyttyä, pienen
etäisyyden päästä asioita ja tilanteita tuntuu helpommalta tarkastella. Minkä
lisäksi on vielä paluu: millaista on palata ekspatriaattikuplasta takaisin
tilanteeseen, jossa kaikkia ymmärtää kadulla. Millainen onkaan se minä, joka
tätä nykyä asuu suomalaisena Suomen taivaan alla.
Ehkä saan siten
vielä jossain vaiheessa vastauttua kysymykseeni, onnistuiko matka Puolaan täyttämään
sille asetettuja tavoitteita: kannattiko lähteä kauemmas nähdäkseen lähellä,
löytäkseen itsensä?
