Part 35: Täällä ollaan taas.

Kun lähes kaikki ympärillä tuntuu muuttuvan, olevan auki ja epävarmaa, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään koossapysyvää ja koherenttia. Korkeintaan ehkä ohimennen hieman naurahtaa, että ainoa varma asia on muutos?

Kaikkien mutkien ja käänteiden jälkeen seikkailu nimeltä Puola on omalta osaltani tullut päätökseen. Jo kuukauden ajan ikkunan läpi on katseltu Helsingin maisemia – kaupungin, josta näyttää tulleen taas tämänhetkinen koti. Kun yhden ja saman kevään aikana ehtii asua Puolassa, Itävallassa ja Suomessa, sulatettavaa on sellaisen kevään jälkeen aika paljon, oli kevät kuinka aurinkoinen ja lämmin tahansa. Ulkoisten raamien vaihtuessa herää väkisinkin kysymään, kuka onkaan se minä, joka kaikkien näiden kehysten keskellä asuu. Huomaa kaipuun enenevissä määrin hiljeltää ja ulkoisen maailman sijaan katsoa sisään. Kehoni taitaa aina tajuta nämä tilanteet mieltä paremmin: aina kun kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa, takavasemmalta iskee jonkinlainen tauti, joka pakottaa pysähtymään. Kukapa muu olisi siten tullut vieraakseni viime viikolla, ellei mojova kevätflunssa.

Palasin lukemaan tuumia ja syitä, joiden saattelemana päädyin itse lähtemään ulkomaille. Niissä sanoissa toistui usein oma tila, vapaus sekä oman itsensä löytäminen ja toteuttaminen. Ensikohtaamisestamme Puolan kanssa tulee kahden päivän kuluttua tasan kaksi vuotta täyteen. On vaikea olla miettimättä: miten silloin mielessä seikkailleille toiveille ja tavoitteille on matkan saatossa käynyt?

Kuinka uudelta kaikki onkaan ensimmäisellä katselukerralla näyttänyt.

Ensimmäisenä merkittävänä huomiona on todettava, että siinä missä määräaikaisissa vaihto- ja työjaksoissa ulkomailla on ollut sellaista seikkailuhenkistä taikaa, pysyvä asuminen ulkomailla vakityössä ei ole tippakaan niin taianomaista, vaan alkuhuuman jälkeen elämä rullaa kuin arki missä tahansa muualla: heräämisiä, matkoja töihin, päiviä toimistossa, matkoja kotiin. Ruoan ostamista, kokkaamista, tiskaamista, pyykinpesua. Kavereiden tapaamista, liikkumista, ulkona syömistä. Sitten onkin jo aika nukkua, toistakseen lähes saman seuraavana päivänä. Silloin sitä havahtuu paljon useammin seikkailujen sijaan miettimään, millaista onkaan se arki, jota haluaisi elää.

Siitä huolimatta viimeiset kaksi vuotta tulin eläneeksi jotain aivan uutta: ekspatriattielämää. Mitä en oikeastaan Puolassa ollessani tullut ajatelleeksi, mutta mikä nyt taaksepäin katsellessa tuntuu tehneen noista kahdesta vuodesta jotain hyvin omalaatuista. Muutama päivä sitten katselin keittiön ikkunasta läheisiä kerrostaloja ja hetken koko Puolassa viettämäni aika tuntui unelta. Ilmeisesti sen verran suuri kuilu ekspatelämän ja kotimaassa asumisen välillä on.

Jotta nuo kaksi vuotta eivät vaipuisi hämäränä möykkynä jonnekin mieleni takalokeroon, taidan vielä jonkun aikaa kirjoitella Puolasta. Julkaista ehkä lopulta ne lukuisat luonnokset, jotka matkan varrella ovat syntyneet, mutta joiden julkaisu ei silloin tuntunut jotenkin oikealta. Kirjoittaa hieman kattavammin siitä, millaista elämä, asuminen ja työnteko Puolassa omasta ekspatriaattinäkökulmastani oli – nyt matkan päätyttyä, pienen etäisyyden päästä asioita ja tilanteita tuntuu helpommalta tarkastella. Minkä lisäksi on vielä paluu: millaista on palata ekspatriaattikuplasta takaisin tilanteeseen, jossa kaikkia ymmärtää kadulla. Millainen onkaan se minä, joka tätä nykyä asuu suomalaisena Suomen taivaan alla.

Ehkä saan siten vielä jossain vaiheessa vastauttua kysymykseeni, onnistuiko matka Puolaan täyttämään sille asetettuja tavoitteita: kannattiko lähteä kauemmas nähdäkseen lähellä, löytäkseen itsensä?

Part 34: The recipe for a perfect morning.

1. Wake up. Keep laying in bed. 
2. Think about the most awesome, shooting, energizing, stress-relieving and empowering song you've heard. Push the play button in your head and let that song take over your mind.
3. Sing along, as loud as you possibly can.
4. Feel happy. 

Greetings from Vienna. The city I thought I didn't like, but which I clearly just didn't know well enough to really see, what all it has to offer.

Osa 33: Aika sanoa hyvästi.

Minä istun junassa. Maisema laukkaa ikkunan takana. Vanha jää pala palalta kauemmaksi taa ja uusi, samaan aikaan tuttu ja tuntematon, lähenee tunti tunnilta. Viime viikolla en olisi osannut kertoa edes itselleni, että tässä käy näin: että seuraavana lauantaina istun junassa matkalla kohti Itävaltaa tietämättä, milloin palaan takaisin. Ilmeisesti tarvitaan muutama hyppysellinen oikeaa ajoitusta ja elämä voi viikossa vaihtua yhdestä toisenlaiseksi.

Puolan rajan lähestyessä vääjäämättä näyttää siltä, että luku nimeltä Puola, ainakin sellaisena kuin sen tähän mennessä olen tuntenut, on sulkeutumassa. Toki jossain takaraivossa on aina ollut se pieni varmuus siitä, että niin jossain kohti vielä käy, mutta nyt ja näin – sitä en olisi osannut arvata.

Joskus asiat loksahtavat todella yllättäen paikoilleen. Välillä asioiden kirkastuminen vaatii ikäviä tapahtumaketjuja – sairastumisia, menetyksiä, pakon edessä irrottautumista jostain vanhasta – mutta kaikeksi onneksi maisema voi näemmä kirkastua myös ilman niitäkin.

 Helmikuu - ja silti kevät tuntuu saapuneen kaupunkiin.

Omalla kohdallani ulkomailla asumisen raastavimmaksi puoleksi on kääntynyt jatkuva riittämättömyyden tunne: vaikka kuinka menisi, matkustaisi ja tekisi, aina jostain tuntee jäävänsä paitsi. Omalla kohdallani kaikkein pahinta on tunne, että alkaa menettää yhteyden toisiin ihmisiin: juhlissa ja  muissa tärkeissä elämän etapeissa saattaa olla paikalla, mutta normaaleina päivinä on enemmän vieras kuin normaali osa arkea.

Tähän mennessä onni on ollut matkassa: en ole vielä kertaakaan ulkomailla joutunut vastaamaan puhelimeen kuullakseni todella ikäviä uutisia. Niitä, joiden jälkeen kiitää lentokentälle ja toivoo vielä ehtivänsä hetkeksi paikalle. Niin moni asia on helppo siirtää huomiseen, vaikka koskaan ei voi olla varma, mitä jo tämä päivä tuo mukanaan: kadulla voi liukastua, autolla ajaa kolarin, lentone pudota taivaalta. Jopa David Bowie kuoli.

Miksi siitä huolimatta niin montaa asiaa venyttää huomiseen? Miksei tapaisi jo tavallisena päivänä tänään eikä odottaisi siihen uskomattomaan lomaan asti ensi kuussa?

Ja siihen minä kai eniten väsyin: odottamiseen. Siihen, että jatkuvasti ne asiat, paikat ja ihmiset, jotka haluaisi nähdä elämässä piti koittaa saada mahdutettua vuoden neljään lomaviikkoon. Siihen, että niihin viikkoihin saattoi mahtua hienoa uusia paikkoja ja retkiä, muttei vieläkään sitä aivan tavallista arkista olemista.

Ja niin siinä sitten kävi. En allekirjoittanut uutta sopimusta edellisen määräaikaisen sopimukseni loputtua tammikuussa. Ostin junalipun ja pakkasin kahteen laukkuun yhtä ja toista. Sanoin hyvästit merelle, puolan opettajalle ja kielikoululle. Juhlimme ystävien kanssa perjantaina sitä, että vielä tänään, meillä on tämä kaikki.

 Hei Sopot, hei Orlowo, hei meri siinä välissä.

Tähän mennessä tiedän tulevasta vain, minne olen menossa ja kuka asemalla on vastassa: siitä eteenpäin kaikki on auki. Aina välillä pelko yhdestä, toisesta ja kolmannesta asiasta meinaa iskeä päälle, mutta voidakseen edes osoittaa ne todeksi, täytyy ilmeisesti lähteä. Samaan aikaan taitaa olla kirous ja onni, että ystäviksi on saanut ihmisiä, jotka tässä kohti vain sanovat: Anna mennä.

Gdanskista ja omasta puolalaisesta elämästä jään tietysti kaipaamaan tiettyjä puolia (niistä lisää myöhemmin), mutta samat asiat tekevät toisaalta lähtemisestä helpompaa: kaiken hyvän ansiosta aina on paikka, jonne palata.

Viimeisenä sysäyksen lähtösuunnitelmiin antoi kalenterini, joka helmikuun osalta totesi seuraavaa:

”Helmikuu: Riski.

Seuraa unelmiasi, tee elämästäsi tie, joka johtaa Jumalan luo. Toteuta Hänen ihmeitään. Paranna. Tee profetioita. Kuuntele suojelusenkeliäsi. Kehitä itseäsi. Ole sotilas, joka on onnellinen taistelussa. Ota riskejä.”

 Ja niin, niin me mennään.

Part 32: One ending, yet another beginning.

2015. The year that could mostly be described as the year of trial and error (and maybe learning something on the way).

This was the first full year I've lived abroad. Possibly thanks to that, when Finland still a year ago felt more like a burden I had to visit, this year I already felt like going back. Apparently a lot, as in total I flew towards north 6 times during the past year and spent all together 54 days there. And still I feel some I would need few more days.

Sometimes it is those small things. A picture, a landscape and a smell
you never thought you'd miss. When it's there - you realize you do.

The year started by me leaving a job and jumping into unknown. That unknown showed there are many opportunities, if you are just open enough to go for them. In the beginning of the year I never could have imagined I would be teaching kids on a summer camp, teaching Finnish in a language school, or working full-time in a start-up. Sometimes I keep on wondering, if I have anything to give to any job, but apparently, based on those who have decided to hire me, I still do. I really thank you for the trust you've had on me.

During the year one relationship came to an end. Surely for the best for both of us, but still it always makes you sad to let something go. To be again a single girl, when people around you keep on getting engaged and married. But just for a status, it would be insane to hold up on anything. Still, for certain moments I feel so happy I had you around - thank you so much for living both the ups and the downs with me for the first half of the year. I will keep on smiling for the silly memories. And surely, for all the hedgehogs I still have.

     

The year with funny hedgehogs. Almost all the time, almost everywhere. 

There has been so many great moments this year. Especially the summer and early autumn were probably the best times I've had since I arrived to Poland. Also trips to Torun, Berlin, Spain and Lithuania had their special twist. 

But despite the great moments, the overall feeling I have from this year is that I would be standing in a crossroad, always waiting or looking for something; being all the time between things and never fully there. And thanks to that, I somehow feel I would all the time be failing in almost everything I do. Especially failing in existing and being in the moment. Failing in being available for people I care about.

Always going - but why, what for, they might have forgotten to tell.

I know I needed to live through it all - move to Gdansk, start building a life from a scratch. Feel sad and lonely, then yet again joyful and happy. Set too high goals and feel unsatisfied when not fully reaching them. Work too much before learning to take it easy again. It might have appeared I've been distant, busy and drown into my own world from time to time, but I guess mainly to figure out some things I apparently had to figure out. 

So 2015 has definitely been a good-bad year. A year with happy moments that could make me cry (out of greatness of them), but also a year with long periods of stress, frustration and inadequacy. As always, hard times are there to teach us something. And so, after spending last 4 days home sick with an intention to make a review about my last year and defining aims for the next one (but never actually doing so), after writing this I actually know, what I hope for 2016.

And that is: to be. 

To be who I am (and to whom I am turning into all the time more and more).

To be the friend, the daughter, the sister, the grandchild, the possible girlfriend, the colleague, the flatmate I am. Be that more, be that more actively. Have time for others, have the time to be there and help whenever and however needed. Be connected in ways there's no need to doubt. 

To be more open. Be open for possibilities that cross our ways. Be open for new people - who could tell what kind of a role they might play in our future. Be more open for others: for their time and their help. Small hedgehogs tend to hold things to themselves and keep on struggling, but maybe allowing others to get closer wouldn't harm.

To be. Now. A head can be filled with questions, plans, ideas and worries related to future, but when wondering too much what could be, there is a risk you miss, what there is now.

And definitely: not to be busy.

When the theme for 2015 seemed to be 'If not now, when then', the ones for 2016 could be 'Focus on what matters' and 'Be there'. 

For now the only things that are fixed for next year are 2 concerts in April. Which means, there are still 364 days (thanks to leap year) to make plans for and to live and enjoy together. I have no idea what all next year will bring along, but I try to stay open for it. Allow it to happen. Hopefully, with some great company around.

For these themes, I will wish you all the best for the New Year 2016. I hope it would turn out to be, if not what you wanted, at least what you needed.

Part 31: Kun on aika palata kotiin / When it's time to get back home.

Klo 7.45. Ulkona on säkkipimeää.
Klo 8.00. Taivas on muuttunut mustasta tummansiniseksi.
Klo 8.20. Taivas on vaaleansininen. Maa on märkä ja harmaa, puissa ei riipu lehden lehteä. Hyvää huomenta marraskuinen Suomi.

Aika tekee ihmisessä kummia muutoksia. Siinä missä vuosi sitten matka märkään, pimeään ja koleaan pohjolaan tuntui pääasiassa vastenmieliseltä ja kuluttavalta, tänä vuonna samainen määränpää löi laudalta jopa suunnitelman lähteä Karibialle.

Syksy on ollut aikamoista haipakkaa, hyvässä ja huonossa. Siinä sivussa olen kuitenkin tullut useamman kerran samaan loppupäätelmään, että oma aika taitaa olla arvokkainta, mitä tässä maailmassa on tarjota. Vaikka elämän ei tietyillä mittareilla voi sanoa olevan Puolassa hullumpaa, mukana kulkee aina se paino, että ihmisille ja asioille, joita Suomeen on jäänyt, ei vain ole aikaa. Jos joku päivän päätteeksi olisi kysynyt, harmittiko omien tämän hetkisten juttujen vai perheen ja ystävien jääminen siltä päivältä väliin enemmän, vastaus olisi ollut aika selvä.

Täällä sitä siis ollaan. Reilu pari viikkoa kuulosti alkuun niin pitkältä ajalta, että kaikkea ja kaikkialle ehtisi ilman kiirettä, mutta niin päivät vierii ja asioita vain riittäisi. Jos vuoden aikana jotain on tullut opittua, niin ainakin se, että kaikkea tuskin koskaan ehtii. Surkuttelun sijaan taitaa siis olla parempi vain hymyillä ja nauttia niistä lyhyistäkin hetkistä, joita sentään saa.

Ulkona näkyy lunta. Ihmeellinen matka.

Joskus aurikokin jopa paistaa.

----

7.45 am. Outside, it's perfectly dark.
8.00 am. Sky has turned from black to dark blue.
8.20 am. Sky is light blue. Everything is wet and grey, all trees without a single leaf. Good morning to you too, Finland in November.

Time changes weird things in us. While one year ago I couldn't have imagined anything more uninviting and exhausting than travelling to cold, wet and grey Finland, this year the same destination managed to beat even Caribbeans.

This autumn has been pretty busy one, but one conclusion that has come occurred to me several times is, that the most valuable thing we have is our time. I couldn't say life in Poland isn't nice (naturally depending on, how nice is defined and measured), but still over there the constant weight of being gone from family and friends is in me. If someone would come to me and ask at the end of the day, do I regret more missing the things that keep me busy in my own life, or the people I have left to Finland, it wouldn't have been a hard choice.

As a conclusion, here I am - sitting in a train on my way to Eastern Finland. As a first thought these bit more than 2 weeks I have here seemed like long time. So long one would have time for everything without rush. The reality however seems to be there will never be time for everything. One could feel sad about it, but I prefer enjoying what I'm able to have - after all it's more than nothing.

Outside the landscape have turned white. Time to keep on going.

Sometimes sun even shines.

Part 30: Patience you must have, my young padawan.

Silirimpris. Lokakuu. Aika lentää ja nainen siinä mukana.

Viime aikoina on ollut aika kiire, mikä näkyy suoraan muun muassa siinä, ettei aikaa muttei myöskään päänsisäistä kapasiteettia ole ihan hirveästi ollut istua alas satuilemaan – ainakaan mitään järkevää. Syyskuun aikana Puolassa on piipahtanut vieraita, Puolasta on piipahdettu viikonloppuseikkailulle Liettuaan ja kotiseudulla on tehty kaikenlaista arkista, eli istuttu toimistossa, pidetty oppitunteja, yritetty opetella uusi tapa käydä salilla, tavattu kavereita, koetettu jossain välissä muistaa pestä vaatteet ja kokata. Ja tuli viime viikolla vielä uuteen asuntoonkin muutettua. Kivoja juttuja, mutta kokonaisuudessaan sellainen paketti, että syysuupumuksesta ei olla oltu kovin kaukana.

Sunnuntaikahvilla Cafe Retrossa.

Väsyneenä painaessa on käynyt kerran ja toisenkin mielessä, että saa tämä puolalainen elo pian olla. Että voisin pian pakata repun ja karata muutamaksi viikoksi Karibialle. Vaihtaa ehkä työpaikkaa, tai asuinmaata, tai vaikka molempia. Lähteä ihan toiseen junaan kuin jossa nyt kuljetaan.

Klub Zakin etupiha ja uusin taideteos.

Parin aurinkoisen ja rennommissa merkeissä vietetyn viikonlopun jälkeen energiat alkavat hiljalleen palautua ja hitaammasta elämästä on jälleen saanut otteen. Eilen ja tänään on ollut jopa sellainen olo, että ei elo ehkä kuitenkaan kovin hullumpaa olekaan – vaikka toinen polvi on kipeä, vaikka uudessa kodissa on öisin todella kylmä lämmityskauden odottaessa vielä itseään (kuinka onnelliseksi kesällä käsimatkatavaroissa raahaamani Haltin makuupussi minut taas onkaan tehnyt), vaikka töitä on yhtä paljon ja aikaa yhtä vähän kuin viikko sitten. Kuten jo tovi sitten työkoneeni taustakuvaksi vaihtamani kuva toteaa ”Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, muuta asenteesi”. Siinä kai se taikasana tyytyväisyyden täyttämään elämään lepää.

Launtaikävelyillä Park Oliwskissa.

Vaikka All iz well –asenne on täyttänyt jälleen mielen ja asioita tekee ainakin hetken tai kaksi ilolla, mielenkiinnolla ja innostuksella, pinnan alle tuntuu jääneen se vakaa tunne, että jossain kohti jonkun perustavanlaatuisen muutosmyrskytuulen on puhallettava ja laitettava elämä ihan uusille urille. Puskettava sitä johonkin sellaiseen suuntaan, jossa kaikki ei ehkä ole niin mukavaa, tasaista ja turvallista kuin nyt, mutta josta löytyisi se joku syvempi merkitys. Miten ja milloin – se taitaa riippua niistä tuulista.

Syyssunnuntai, aurinkoa ja ranta.

Nyt taidan kuitenkin mennä opettamaan elämäni ensimmäisen tunnin Skypen kautta. Palaamisiin! 

- - - -

Tada. October. Time flies and the writer flies along. After one year of active planning I finally decided to overcome myself: and write also in English. 

Lately life has been busy, which can easily be noticed from the fact I really haven't had neither time nor mental capacity to sit down and write - at least anything sensible. My version of Polish September has been full of various things: I got some visitors over, went for a trip to Lithuania and had many everyday things going on back home: going to the office, keeping classes, trying to make a new habit of going to the gym, meeting friends, trying to remember to do laundry and cook every once in a while. Last week I also moved into my new flat. Many nice things, but with it all I haven't been too far from getting really exhausted.

Sunday coffee at Cafe Retro.

During the weeks of exhaustion it has not been one, not even two times, when the idea of changing my current Polish life to something completely else has crossed my mind. From just packing a back bag and travelling to Caribbeans for few weeks to all the way to changing the job, changing the country, changing maybe both of them. Getting out of the train I am sitting right now and jumping into another one going to a perfectly different direction.

Club Zak and the newest piece of art.

However, after two sunny and pretty relaxed weekends I have managed to reserve my energy more or less back to normal and gotten a hold of the slower way of living again. And so, after yesterday and today, life hasn't seemed that bad anymore: even though my right knee is in pain, even though my new flat is freaking cold by night thanks to heating not being turned on yet (you can't imagine how happy a warm sleeping bag I squeezed into my hand luggage last summer had made during those nights), even though I still have as much work and as little time as last week. I guess a picture I have had on my desktop for few weeks summarizes it pretty well: "If you don't like it, change it. If you can't change it, change your attitude". I guess those are the magical words towards a more satisfactory life. 

On Saturday walks in Park Oliwski.

Even though All iz well -attitude has once again taken over and things are being done with joy, passion and interest, a tiny gut feeling somewhere deep down is saying that at some point a fundamental change needs to happen. I have no idea what, when and how - just that the life needs to change for something possibly not as nice, stable and safe as now, but with more purpose. Naturally I have keenly been trying to figure out the answer, but I guess the better way would be to believe the words of a dear friend: time will figure that out. Just be patient.

Autumn Sunday, sun and the beach..

Now it is however time to go and teach my first lesson ever via Skype! I hope this will not be the one and only post I do in English. Sorry for all grammatical errors - I tried my best. And now I feel both proud of myself for finally overcoming the huge barrier of changing the language but also amazingly freaked about it. Anyhow. Until next time.

Part 29: The turning point for better.

Selasin muutama päivä sitten kalenteriani, jonne koitan liki päivittäin kirjoittaa jonkun pienen merkinnän: 'kokkailua', 'tunnin valmistelua, paniikki', 'Brerzno con AH team', 'Pelejä Przymorze', 'UNTA! <3'. Siis ihan mitä tahansa, jolla voin jollain tavalla erottaa juuri sen päivän vuoden kaikista muista päivistä; löytää avainsanan, jonka avulla voin toivottavasti palata muistossani päivän kuviin, ääniin ja tunnelmiin. 

Maaliskuun tienoilta satuin löytämään viikonlopulta merkinnän 'Pakkailua'. Voitteko arvata, mikä oli ensimmäinen ajatus tästä merkinnästä? Kyllä: 'Kas, tuossa kohti olen pakannut tavarat muuttaakseni Puolaan'. Pientä hetkeä myöhemmin aikajana alkoi asettua paikalleen: SE viikonloppu oli ollut jo vuosi sitten heinäkuussa. 

Ihmiset kysyvät usein, kuinka kauan olen ollut Puolassa ja siihen kysymykseen osaan ongelmitta vastata oikein: nyt 13, pian 14 kuukautta. Jos silti itse mietin aikaa taaksepäin, elämäni Puolassa tuntuu alkaneen vasta 4 kuukautta sitten. Kaksi ensimmäistä kolmannesta täällä tuntuvat yhdeltä pitkältä sumulta: tiedän käyneeni töissä, olleeni muutamilla matkoilla, pakoin tehneeni hieman sitä, tätä ja tuota, mutta pääasiassa elämä tuntui olleen yhtä tasapaksua harmaata massaa. Nautinnon ja ilon sijaan päivät olivat enemmänkin kamppailua ensimmäisestä.

Yksi suurimpia muutoksia kohti parempaa oli se hetki, kun päätin lopettaa aikaisemmassa työssäni. Käyn yhä edelleen aika ajoin toimistolla tapaamassa vanhoja työkavereita, mutta hetkeäkään en ole päätöstä katunut.

Työpaikan menettäminen vaikutti kuitenkin paljon sosiaalisiin suhteisiini: töissä käydessäni tapasin ihmisiä vähintään viitenä viikossa ja osan työkavereista kanssa tuli tavattua myös vapaa-ajalla. Tapasin samoja ihmisiä myös lähtöni jälkeen, mutta huomasin, että poissaolo toimistosta vaikutti paikoin siihen, että unohduin pois suunnitelmista: suunnitelma saattoi syntyä päivän aikana ruudun ääressä istuen ja vasta jälkikäteen tuli mieleen, että niin: olisihan sen Viljan voinut pyytää mukaan.

Keväinen muutto Sopotiin ja kimppakämppään tarkoitti periaatteessa lisää ihmisiä elämään: olihan meitä nyt saman katon alla neljä aikaisemman yhden tai kahden sijaan. Silti käytännössä ero ei silti ollut hirmuinen. Saatoin tavata kämppäkavereitani keittiössä, mutta keskustelut eivät edenneet koskaan kovin pitkälle, koska välistä puuttui kokonaan tai osin yhteinen kieli. Aina välillä oli toki niitä iltoja, joina joimme vodkapaukkuja keittiössä ja kävimme huvittavaa keskustelua epämääräisillä puolan- ja englanninkielisillä lauseilla. Mutta ei siinä sitä todellista kemiaa silti ollut.

Oli pakko kohdata tosiasiat: jos todella haluan saada itselleni jonkunlaisen sosiaalisen verkoston, jota ei ole pelkän sattuman avulla sattunut löytymään, on verkostoa alettava aktiivisesti rakentaa. Ja siten, huhtikuusta alkaen, aloin osallistua erinäisiin löytämiini tapahtumiin. Kävin Toastmaster clubin tapaamisissa, keskustelemassa Kreikan tulevaisuudesta keskusteluillassa, kielivaihtotapaamissa yhden puolalaisen tytön kanssa. Tapahtumat olivat toki kivoja ja toivat viikkoihin lisää sisältöä, mutta siitä huolimatta minulle ei tunnut sellaista tunnetta, että nyt olisin löytänyt ne ihmiset, joita olen etsinyt. Ihmiset, joita voisin kutsua kylään ja joiden kanssa puuhata sitä mistä tykkään. 

Sitten välähti. Jos kerran tapahtumatarjonnasta ei löydy sellaisia juttuja, jotka todella minua innostavat ja joista voisi löytyä samoja kiinnostuksen kohteita omaavia, samanhenkistä ihmisiä, on jotain järjestettävä itse. Ja siitä se sitten lähti: elämäni ensimmäinenn Sunday morning coffee/tea party.

Kaikessa rehellisyydessään on todella pelottavaa laittaa verkkoyhteisöön (Couchsurfing) avoin kutsu, että tervetuloa meille kotiin aamupalalle: laita vain viestiä, niin ilmoitan osoitteen. Ensimmäisenä pelkonani oli tietenkin, että paikalle ei tule ketään, toisena, että väkeä tulee liikaa. Mutta lopputulemana kaikki meni enemmän kuin täydellisesti: vieraita taisi olla yhdeksän, kakku, teeleivät ja hedelmät maistuivat, kahvia ja teetä keitettiin monta kierrosta. Lopussa pelasimme vielä pari tuntia Afrikan tähteä. Yksi sunnuntainen aamupäivä, joka muuttaa liki kaiken.

Sen sunnuntain jälkeen aloimme tavata samalla porukalla siellä ja täällä: milloin pelaamaan lautapelejä, milloin heittelemään frisbeetä rannalla, milloin syömään, juomaan tai rupattelemaan. Mitä milloinkin. Kerta kerralta yksi jos toinenkin saattoi ottaa kaverin tai kaksi mukaan. Ja niin soppa oli valmis.

Jos katson kalenteria viime kuulta, hymyilyttää. Viikonlopuissa lukee nuotioiltoja metsässä ja rannalla, Color festivaali, illallisia, arki-illoissa karaokea, lautapelejä, elokuvia, lisää herkullisia päivällisiä. Paikalla ihmisiä, jotka tuntee paremmin, ei vielä niin hyvin tai sitten ei ollenkaan. Epämääräinen verkosto, joka tuntuu jatkuvasti kasvavan, mutta jota tuntuu silti yhdistävän joku hyväntahtoinen voima.

Viimeisin nuotioilta rannalla.

Toki edelleen on niitä päiviä, joina kaikesta hyvästä huolimatta stressaa, ahdistaa ja huolettaa eikä koko päivänä tahdo saada mitään aikaiseksi. Joina tuntuu, ettei ole ketään kenelle soittaa eikä olemisessa ole mitään mieltä. Mutta sitten se päivä menee ohi ja elämää katsoo taas hymyillen: kummasti asiat alkavat näyttää ja tuntua siltä kuin niiden on pitkän aikaa toivonut näyttävän ja tuntuvan.

Elämässä kaikki taitaa olla osiensa summia, mutta siitä huolimatta sanoisin, että eräiden sunnuntaisten kahvien ansiosta moni asia on kääntynyt puolalaisen taivaan kohti parempaa. Kohti sitä, mitä täältä alun alkaen lähtikin etsimään: elämää, joka näyttää ja tuntuu omalta.

P.S. Viimeiseen päivitykseen liittyen mainittakoon, että koti on löytynyt. Mutta siitä lisää myöhemmin.