Part 14: The shades of autumn.

Tällä viikolla huomasin vihdoin, että syksy on tullut. Mikään maata mullistava uutinenhan tämä ei ole - kalenteri vaihtuu kuitenkin jo ensi viikolla lokakuulle - mutta jotenkin sää on ollut pitkään niin aurinkoinen ja lämmin, lehdet vihreitä ja ihmisiä paljon kaduilla, ettei aikaa ole vain osannut mieltää syksyksi. Siihen päälle tulin huomanneeksi, ettei mielessäni ole vielä indikaattoreita puolalaiselle versiolle syksystä - siten on vain elettävä ja nähtävä, millainen se on.

Omalla tavallaan on pelottava siirtyä syksyyn. Tajuta lyhentyneet päivät ja illat, joina hämärä peittä maiseman jo ennen kahdeksaa. Tähän mennessä tuo pimeä on ollut vielä hieman pelottavaa, sitä kun ei oikein vielä tiedä, mitä pimeän aikaan kaupungilla tapahtuu. Tietyllä tapaa kesän on toivonut jatkuvan loputtomasti: rannan ja katujen täyttyvän vielä iltamyöhälläkin muista kulkijoista; ravintoloiden, tapahtumien ja kahviloiden houkuttavan vielä hämäränkin tultua. Sen ilmassa leijuvan kepeän lomatunnelman jatkuvan vielä hetken. Oma mielikuvani syksystä sisältää Suomessa havaittua eristäytymistä ja kodin lämpöön kääriytymistä. Ja niin - vieraana uudella maalla tuntuisi sietämättömältä, jos kaikki kansa katoaisi samalla tavalla kaamoslevolle.

Tajusin silti tällä viikolla, ettei syksy todellakaan ole pelkojen arvoista, vaan aivan päinvastaista - parin viime päivän aikana olen muistanut jälleen, kuinka rakastankaan syksyä. Ilman kirpeyttä, ilmassa huuruavaa hengitystä. Voimakkaita auringonnousuja, iltapäivien intensiivistä paistetta ennen illan pimeää. Syvänsinistä yötaivasta ja huumaavan kirkkaina kimaltavia tähtiä. Väriään vaihtavia lehtiä, jotka ratisevat pehmeästi jalkojen alla.

Ihanan valoisa ja värikäs syksy ei kuitenkaan kestä loputtomasti, ja luultavimmin se pimeä, märkä ja harmaa syksy peittää jossain kohti myös Puolan alleen. Tähän saakka olen pelännyt sen tulevan, mutta parin viime viikon aikana on ehtinyt tapahtua jotain, joka on sulattanut sen pelon pois: ehdin sinä aikana piipahtaa Suomessa, sairastua flunssaan oikein kunnolla ja lopulta palata takaisin arkeen.

Syksy saapuu - niin Helsinkiin kuin Gdanskiin.

Mutta niin. Miltä tuntuu kahden kuukauden tauon jälkeen palata kaduille, joilla on kävellyt niin monta kertaa aiemmin. Mennä kauppaan ja kyetä vaihteeksi sanomaan myyjälle muutakin kuin 'päivää ole hyvä kiitos ja näkemiin' (tulin tosin huomanneeksi, ettei kielen osaaminen välttämättä laajenna keskustelussa käytettyä sanavalikoimaa). Nähdä ihmisiä, joista yhtäkään ei pariin kuukauteen ole nähnyt.

Palasin keskiviikkoisena aamuna Puolaan todella ristiriitaisin ja hämmentynein tuntein. Olin todella onneissani jokaisesta kohtaamisesta, joita neljään päivään sai kiirehtimättä ja suorittamatta mahdutettua, mutta samaan aikaan harmitti, ettei aikaa ollut enempää. Tulin silti tajunneeksi viimeisenä yönäni, että tälläistä minun olemiseni tulee jatkossa Suomessa olemaan: ajalla rajattuja visiittejä, joiden aikana ehtii vain tietyn määrän asioita. Vaikka rajallisuus onkin raskasta, on se omalla tavallaan myös aika puhdistavaa: siinä kohdassa, kun aikaa on tarjolla vain tietty määrä, sen tulee käyttäneeksi niiden asioiden ja ihmisten parissa, joilla on kaikista eniten väliä. Joita ei missään nimessä tahdo missata. Rajatun ajan toisena ihanana puolena on, ettei asioita voi siirtää tapahtuvaksi joskus tulevaisuudessa: hetki on joko nyt, tai sitten ei ollenkaan.

Ajan rajoittuminen tulee siis tarkoittamaan luopumista ja irrottautumista tietyistä puuhista ja ihmissuhteista, mikä on hieman karmaisevaa. Mutta sitten toisaalta: luopumalla jostain voi ainoastaan tehdä tilaa jollekin uudelle. Suomeen verrattuna puolalaisessa arjessani tuntuu tosin paikoin olevan sitä tilaa vähän liiankin kanssa: turhan vähän paikkoja ja aktiviteetteja jonne mennä, ihmisiä joita tavata, rutiineja joita seurata. Siten aina välillä herää se tunne, että arjen muodostamiseen tulisi käyttää enemmän energiaa: etsiä aktiivisemmin mielenkiintoisia paikkoja, kokeilla uusia harrastuksia, hakeutua kodin ulkopuolelle tutustumaan ihmisiin.

Paluuni jälkeen en tosin päässyt arjen rakennusprojektissani kovinkaan pitkälle, sillä iski se syksyinen flunssa, jonka kanssa sain viettää kaksin neljä päivää kotona, ja päästä tutustumaan puolalaiseen sairaanhoitoon - mikä oli aika opettavaista ja avartavaa. Tulin muun muassa oivaltaneeksi, että sairaanhoidon toimintaan ja varausjärjestelmiin voisi olla järkevää tutustua jo ennen sitä hetkeä, kun on sairaana. Mutta ennen kaikkea muistaneeksi, että itsekin on yhtä haavoittuvainen ja kuolevainen kuin kaikki muutkin. Ja siten, kun mikä tahansa hetki voi olla viimeinen, kannattaa ne merkitykselliset asiat hoitaa pikimiten.

Nyt tauti on takana, ja pää on ehtinyt töissä vietetyn viikon aikana täyttyä jatkuvien oivallusten sijasta arkisemmilla asioilla. Ja vaikka miusta on ihana ymmärtää maailmaa, elämää ja ihmisiä jatkuvasti paremmin, niin tällä viikolla on ollut myös aika nautinnollista huomata, että päässä vaihtelun vuoksi liikkuu hyvin vähän. Että suunnittelun, tavoittelun ja ponnistelun sijaan on vain, ja nauttii arkipäivästä kaikessa sen yksinkertaisuudessaan.

Mutta, näihin sanoihin, äärimmäisen hyvää yötä. 

Part 13: When you try to make a place feel like home, and all you end up doing is failing.

Aika on todella suhteellinen käsite. Paikoin pari tuntia tuntuu päättymättömältä ikuisuudelta, paikoin pari viikkoa lipsahtaa ohi kuin huomaamattaan. Ja näemmä viimeiset pari viikkoa ovat hurahtaneet menemään juurikin jälkimmäisenä mainitulla tavalla.

Mutta niin. Mihin pari viimeistä viikkoa on kulunut. Koska asian selittäminen sanoin tuntuu jatkuvasti tyssääntyvän, niin koitattekoon sitten kuvilla:

Kuvista se ei ehkä välity, mutta viimeiset pari viikkoa elämä on ollut jälleen yhdessä uudessa käännekohdassa. Ehdin jo mielessäni ajatella, että muutto omaan asuntoon olisi se liike, joka tuo rauhaa ja vakautta elämään, mutta näemmä siihenkin pisteeseen päästäkseen on ensin vähän aikaa vaiheiltava ja sopeuduttava.

Ensimmäisinä päivinä uutta kotia tuli katseltua ihmestyksestä ihastunein silmin: voi tätä tilaa, joka on minun. Ensimmäistä kertaa ihan oma koti, jossa on vielä todella paljon ihania elementtejä: suuret ikkunat, paljon valoa. Paljon pieniä kojuja, kioskeja ja kauppoja aivan lähellä, puisto ja elämisen ääniä heti ikkunan alla. Leveä sänky, suuri muhkea tyyny, kylpyamme. Ja lopulta: keltaiseksi maalattu keittiö, jollaisen omistamisesta olen aina salaa mielessäni unelmoinut. Niin paljon kaikkea, jonka päälle luoda ja rakentaa jotain omaa. 

Ihastuksen rinnalle syntyi kuitenkin aika nopeasti myös toinen tunne: se tietty kauhu, kun tajuaa asuvansa ihanassa asunnossa, joka ei kuitenkaan tunnu vielä kodilta. Että asunnon yksittäiset piirteet ovat ihania, mutta siitä huolimatta nurkista puuttuu se sellainen ihana, lämmin kodikkuus. Ja että sen asian tahtoo korjata. Niinpä heti ensimmäisenä lauantaina polkaisin kauppaan ostamaan kylpyhuoneen lattialle oranssin, pehmeän maton. Seuraavan viikon aikana jokaisella kauppareissulla tavaroita tuli katsottua aivan uusin silmin - voisiko tämä ehkä olla se jokin, joka tekisi kodista kotoisamman. Lopulta lauantaina tulin ostaneeksi kirjakaupasta kylpyhuoneen seinälle oranssin julisteen - saadakseni kylppäriin lisää väriä, sille oranssille matolle hyvän väriparin. Seuraavana yönä iski sitten paniikki.

Omalla tavallaan on uskomatonta, miten nopeasti hyväksi havaitut toimintatavat unohtaa. Että vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun yhteen asuntoon kertyneestä materiasta on päässyt eroon ja vapaaksi, samaa materiavuorta alkaa tietoisesti haalia seuraavaan paikkaan. Tajusin myös, että tällä hetkellä kotiin kertyvä tavara ei ole vain tavaraa, vaan sillä on myös muuta, symbolista arvoa. Että jossain syvällä sisimmässä sitä tuntee, kuinka jokainen uusi investointi ja hankinta tekee lähtemisen hieman hankalammaksi ja sitoo siten minua pala palalta enemmän Puolaan. Ja että ainakaan vielä, en ole valmis ottamaan Puolan kihlajaistarjousta vastaan ja lupautumaan sen kumppaniksi loppuelämäkseni.

Tässä kohti vastaukseksi: kyllä, olen todella monta kertaa elämässäni kuullut monelta eri ihmiseltä miettiväni kaikkea aivan liikaa. Ja että asioita voisi varmasti hoitaa ja ratkaista aivan muilla tavoilla, mutta minun tapani taitaa olla se, että pyörittelin niitä päässäni ja paperilla siihen asti, että iskee se heureka, ja asioille löytyy taas rauha ja oikea paikka.

Lauantaisen yön jälkeen en ole enää tullut ajatelleeksi koti ja sen kotoistamista, vaan tehnyt aivan kaikkea muuta - lähtenyt uuden tuttavuuden kanssa sunnuntaikävelylle rannalle, istunut ikkunalaudalla katselemassa kuuta ja hengittämässä yöilmaa, käynyt kokeilemassa läheisen kuntosalin tarjontaa, pistänyt sinitarralla paperiarkkeja seinälle ja piirrellyt menemään. Ja kuin huomaamattaan, keltaisten seinien sisällä on alkanut tuntua aika kotoisalta.


Mikä on siis se suuri oivallus, joka kahden viikon pyörittelyn aikana on tullut löydettyä? Se, että tavara voi tehdä ihmisen hetkelliseksi onnelliseksi, mutta pidemmän päälle iloa ja onnea tuovat aivan muut asiat: ihmiset, taphtumat, tekemiset, yrittäminen, kasvaminen. Siten, vaikka minulla on unelmieni keltainen keittiö, vaikka sisustaisin sen pannulleen, kupilleen, kipolleen ja yrttiruukulleen mielikuvieni mukaiseksi, ei se silti pidemmän päälle tuota sitä tyydytystä, mitä elämältä haluaa. Jos keltaisessa keittiössä sen sijaan kokkaa menemään hyvien tyyppien kanssa, nauttien ruoasta, seurasta, hetkestä, on tilanne jo aivan toisella tolalla.

Toinen, hieman pienempi oivallus kuluneilta viikoilta on, että minun kotoisuuteni ei välttämättä ole sitä, mitä sisustuslehtien sivuilla näytetään: sävyiltään sulavasti yhteensopivia mattoja, tyynyjä ja verhoja, tarkkaan harkittua valikoimaa tauluja seinällä, juuri tiettyä settiä teekuppeja. Tämän hetken kotoisuus näyttää sen sijaan koostuvan sinitarralla seinään kiinnitetyistä A3:ista, kynistä ja liiduista levällään pitkiin pöytää, petaamattomasta sängystä, päivän aikana tarvituista tavaroista pitkin lattiaa, kynttilästä ikkunalaudalla. Siten kotoisuus ei ole ehkä olekaan jotain, jota tarvitsee rakentaa, vaan jotain, joka syntyy ihan itsestään vain elämällä.

Tätä kirjoitellessani vastaan tuli kuva, joka minusta jotenkin sopii aiheeseen. Kyllä, kahden viikon aikana on ketuttanut, väsyttänyt, stressannut ja ahdistanut, vain siitä hyvästä, että jumahtaa pyörimään omiin ajatuksiin. Mutta sitten nyt, kun on taas päässyt siihen pisteeseen, jossa asiat alkaa sakean sumun jälkeen nähdä kirkkaasti, tuntuu vaiheilu ja siihen liittyvät ikävät tunteet olleen paikallaan. Uskon myös, että sisäistääkseen jonkun asian todella, on se oivallettava ja ymmärrettävä kerta toisensa jälkeen, ennen kuin se todella iskostuu omiin ajatusuomiin. Siten - ehkä nyt ollaan taas yksi askel lähempänä häämöttävää huippua? 

Näihin tunnelmiin, voisi jälleen olla aika mennä hetkeksi istumaan ikkunalle ja suunnata sitten nukkumaan. Mielenkiinnolla odottaen, miltä maailma näyttää kahden päivän päästä, kun sitä pääsee tarkastelemaan muutaman päivän ajaksi suomalaisen taivaan alta.