Aika on todella suhteellinen käsite. Paikoin pari tuntia tuntuu päättymättömältä ikuisuudelta, paikoin pari viikkoa lipsahtaa ohi kuin huomaamattaan. Ja näemmä viimeiset pari viikkoa ovat hurahtaneet menemään juurikin jälkimmäisenä mainitulla tavalla.
Mutta niin. Mihin pari viimeistä viikkoa on kulunut. Koska asian selittäminen sanoin tuntuu jatkuvasti tyssääntyvän, niin koitattekoon sitten kuvilla:
Kuvista se ei ehkä välity, mutta viimeiset pari viikkoa elämä on ollut jälleen yhdessä uudessa käännekohdassa. Ehdin jo mielessäni ajatella, että muutto omaan asuntoon olisi se liike, joka tuo rauhaa ja vakautta elämään, mutta näemmä siihenkin pisteeseen päästäkseen on ensin vähän aikaa vaiheiltava ja sopeuduttava.
Ensimmäisinä päivinä uutta kotia tuli katseltua ihmestyksestä ihastunein silmin: voi tätä tilaa, joka on minun. Ensimmäistä kertaa ihan oma koti, jossa on vielä todella paljon ihania elementtejä: suuret ikkunat, paljon valoa. Paljon pieniä kojuja, kioskeja ja kauppoja aivan lähellä, puisto ja elämisen ääniä heti ikkunan alla. Leveä sänky, suuri muhkea tyyny, kylpyamme. Ja lopulta: keltaiseksi maalattu keittiö, jollaisen omistamisesta olen aina salaa mielessäni unelmoinut. Niin paljon kaikkea, jonka päälle luoda ja rakentaa jotain omaa.
Ihastuksen rinnalle syntyi kuitenkin aika nopeasti myös toinen tunne: se tietty kauhu, kun tajuaa asuvansa ihanassa asunnossa, joka ei kuitenkaan tunnu vielä kodilta. Että asunnon yksittäiset piirteet ovat ihania, mutta siitä huolimatta nurkista puuttuu se sellainen ihana, lämmin kodikkuus. Ja että sen asian tahtoo korjata. Niinpä heti ensimmäisenä lauantaina polkaisin kauppaan ostamaan kylpyhuoneen lattialle oranssin, pehmeän maton. Seuraavan viikon aikana jokaisella kauppareissulla tavaroita tuli katsottua aivan uusin silmin - voisiko tämä ehkä olla se jokin, joka tekisi kodista kotoisamman. Lopulta lauantaina tulin ostaneeksi kirjakaupasta kylpyhuoneen seinälle oranssin julisteen - saadakseni kylppäriin lisää väriä, sille oranssille matolle hyvän väriparin. Seuraavana yönä iski sitten paniikki.
Omalla tavallaan on uskomatonta, miten nopeasti hyväksi havaitut toimintatavat unohtaa. Että vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun yhteen asuntoon kertyneestä materiasta on päässyt eroon ja vapaaksi, samaa materiavuorta alkaa tietoisesti haalia seuraavaan paikkaan. Tajusin myös, että tällä hetkellä kotiin kertyvä tavara ei ole vain tavaraa, vaan sillä on myös muuta, symbolista arvoa. Että jossain syvällä sisimmässä sitä tuntee, kuinka jokainen uusi investointi ja hankinta tekee lähtemisen hieman hankalammaksi ja sitoo siten minua pala palalta enemmän Puolaan. Ja että ainakaan vielä, en ole valmis ottamaan Puolan kihlajaistarjousta vastaan ja lupautumaan sen kumppaniksi loppuelämäkseni.
Tässä kohti vastaukseksi: kyllä, olen todella monta kertaa elämässäni kuullut monelta eri ihmiseltä miettiväni kaikkea aivan liikaa. Ja että asioita voisi varmasti hoitaa ja ratkaista aivan muilla tavoilla, mutta minun tapani taitaa olla se, että pyörittelin niitä päässäni ja paperilla siihen asti, että iskee se heureka, ja asioille löytyy taas rauha ja oikea paikka.
Lauantaisen yön jälkeen en ole enää tullut ajatelleeksi koti ja sen kotoistamista, vaan tehnyt aivan kaikkea muuta - lähtenyt uuden tuttavuuden kanssa sunnuntaikävelylle rannalle, istunut ikkunalaudalla katselemassa kuuta ja hengittämässä yöilmaa, käynyt kokeilemassa läheisen kuntosalin tarjontaa, pistänyt sinitarralla paperiarkkeja seinälle ja piirrellyt menemään. Ja kuin huomaamattaan, keltaisten seinien sisällä on alkanut tuntua aika kotoisalta.
Mikä on siis se suuri oivallus, joka kahden viikon pyörittelyn aikana on tullut löydettyä? Se, että tavara voi tehdä ihmisen hetkelliseksi onnelliseksi, mutta pidemmän päälle iloa ja onnea tuovat aivan muut asiat: ihmiset, taphtumat, tekemiset, yrittäminen, kasvaminen. Siten, vaikka minulla on unelmieni keltainen keittiö, vaikka sisustaisin sen pannulleen, kupilleen, kipolleen ja yrttiruukulleen mielikuvieni mukaiseksi, ei se silti pidemmän päälle tuota sitä tyydytystä, mitä elämältä haluaa. Jos keltaisessa keittiössä sen sijaan kokkaa menemään hyvien tyyppien kanssa, nauttien ruoasta, seurasta, hetkestä, on tilanne jo aivan toisella tolalla.
Toinen, hieman pienempi oivallus kuluneilta viikoilta on, että minun kotoisuuteni ei välttämättä ole sitä, mitä sisustuslehtien sivuilla näytetään: sävyiltään sulavasti yhteensopivia mattoja, tyynyjä ja verhoja, tarkkaan harkittua valikoimaa tauluja seinällä, juuri tiettyä settiä teekuppeja. Tämän hetken kotoisuus näyttää sen sijaan koostuvan sinitarralla seinään kiinnitetyistä A3:ista, kynistä ja liiduista levällään pitkiin pöytää, petaamattomasta sängystä, päivän aikana tarvituista tavaroista pitkin lattiaa, kynttilästä ikkunalaudalla. Siten kotoisuus ei ole ehkä olekaan jotain, jota tarvitsee rakentaa, vaan jotain, joka syntyy ihan itsestään vain elämällä.
Tätä kirjoitellessani vastaan tuli kuva, joka minusta jotenkin sopii aiheeseen. Kyllä, kahden viikon aikana on ketuttanut, väsyttänyt, stressannut ja ahdistanut, vain siitä hyvästä, että jumahtaa pyörimään omiin ajatuksiin. Mutta sitten nyt, kun on taas päässyt siihen pisteeseen, jossa asiat alkaa sakean sumun jälkeen nähdä kirkkaasti, tuntuu vaiheilu ja siihen liittyvät ikävät tunteet olleen paikallaan. Uskon myös, että sisäistääkseen jonkun asian todella, on se oivallettava ja ymmärrettävä kerta toisensa jälkeen, ennen kuin se todella iskostuu omiin ajatusuomiin. Siten - ehkä nyt ollaan taas yksi askel lähempänä häämöttävää huippua?
Näihin tunnelmiin, voisi jälleen olla aika mennä hetkeksi istumaan ikkunalle ja suunnata sitten nukkumaan. Mielenkiinnolla odottaen, miltä maailma näyttää kahden päivän päästä, kun sitä pääsee tarkastelemaan muutaman päivän ajaksi suomalaisen taivaan alta.
Mutta niin. Mihin pari viimeistä viikkoa on kulunut. Koska asian selittäminen sanoin tuntuu jatkuvasti tyssääntyvän, niin koitattekoon sitten kuvilla:
Kuvista se ei ehkä välity, mutta viimeiset pari viikkoa elämä on ollut jälleen yhdessä uudessa käännekohdassa. Ehdin jo mielessäni ajatella, että muutto omaan asuntoon olisi se liike, joka tuo rauhaa ja vakautta elämään, mutta näemmä siihenkin pisteeseen päästäkseen on ensin vähän aikaa vaiheiltava ja sopeuduttava.
Ensimmäisinä päivinä uutta kotia tuli katseltua ihmestyksestä ihastunein silmin: voi tätä tilaa, joka on minun. Ensimmäistä kertaa ihan oma koti, jossa on vielä todella paljon ihania elementtejä: suuret ikkunat, paljon valoa. Paljon pieniä kojuja, kioskeja ja kauppoja aivan lähellä, puisto ja elämisen ääniä heti ikkunan alla. Leveä sänky, suuri muhkea tyyny, kylpyamme. Ja lopulta: keltaiseksi maalattu keittiö, jollaisen omistamisesta olen aina salaa mielessäni unelmoinut. Niin paljon kaikkea, jonka päälle luoda ja rakentaa jotain omaa.
Ihastuksen rinnalle syntyi kuitenkin aika nopeasti myös toinen tunne: se tietty kauhu, kun tajuaa asuvansa ihanassa asunnossa, joka ei kuitenkaan tunnu vielä kodilta. Että asunnon yksittäiset piirteet ovat ihania, mutta siitä huolimatta nurkista puuttuu se sellainen ihana, lämmin kodikkuus. Ja että sen asian tahtoo korjata. Niinpä heti ensimmäisenä lauantaina polkaisin kauppaan ostamaan kylpyhuoneen lattialle oranssin, pehmeän maton. Seuraavan viikon aikana jokaisella kauppareissulla tavaroita tuli katsottua aivan uusin silmin - voisiko tämä ehkä olla se jokin, joka tekisi kodista kotoisamman. Lopulta lauantaina tulin ostaneeksi kirjakaupasta kylpyhuoneen seinälle oranssin julisteen - saadakseni kylppäriin lisää väriä, sille oranssille matolle hyvän väriparin. Seuraavana yönä iski sitten paniikki.
Omalla tavallaan on uskomatonta, miten nopeasti hyväksi havaitut toimintatavat unohtaa. Että vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun yhteen asuntoon kertyneestä materiasta on päässyt eroon ja vapaaksi, samaa materiavuorta alkaa tietoisesti haalia seuraavaan paikkaan. Tajusin myös, että tällä hetkellä kotiin kertyvä tavara ei ole vain tavaraa, vaan sillä on myös muuta, symbolista arvoa. Että jossain syvällä sisimmässä sitä tuntee, kuinka jokainen uusi investointi ja hankinta tekee lähtemisen hieman hankalammaksi ja sitoo siten minua pala palalta enemmän Puolaan. Ja että ainakaan vielä, en ole valmis ottamaan Puolan kihlajaistarjousta vastaan ja lupautumaan sen kumppaniksi loppuelämäkseni.
Tässä kohti vastaukseksi: kyllä, olen todella monta kertaa elämässäni kuullut monelta eri ihmiseltä miettiväni kaikkea aivan liikaa. Ja että asioita voisi varmasti hoitaa ja ratkaista aivan muilla tavoilla, mutta minun tapani taitaa olla se, että pyörittelin niitä päässäni ja paperilla siihen asti, että iskee se heureka, ja asioille löytyy taas rauha ja oikea paikka.
Lauantaisen yön jälkeen en ole enää tullut ajatelleeksi koti ja sen kotoistamista, vaan tehnyt aivan kaikkea muuta - lähtenyt uuden tuttavuuden kanssa sunnuntaikävelylle rannalle, istunut ikkunalaudalla katselemassa kuuta ja hengittämässä yöilmaa, käynyt kokeilemassa läheisen kuntosalin tarjontaa, pistänyt sinitarralla paperiarkkeja seinälle ja piirrellyt menemään. Ja kuin huomaamattaan, keltaisten seinien sisällä on alkanut tuntua aika kotoisalta.
Mikä on siis se suuri oivallus, joka kahden viikon pyörittelyn aikana on tullut löydettyä? Se, että tavara voi tehdä ihmisen hetkelliseksi onnelliseksi, mutta pidemmän päälle iloa ja onnea tuovat aivan muut asiat: ihmiset, taphtumat, tekemiset, yrittäminen, kasvaminen. Siten, vaikka minulla on unelmieni keltainen keittiö, vaikka sisustaisin sen pannulleen, kupilleen, kipolleen ja yrttiruukulleen mielikuvieni mukaiseksi, ei se silti pidemmän päälle tuota sitä tyydytystä, mitä elämältä haluaa. Jos keltaisessa keittiössä sen sijaan kokkaa menemään hyvien tyyppien kanssa, nauttien ruoasta, seurasta, hetkestä, on tilanne jo aivan toisella tolalla.
Toinen, hieman pienempi oivallus kuluneilta viikoilta on, että minun kotoisuuteni ei välttämättä ole sitä, mitä sisustuslehtien sivuilla näytetään: sävyiltään sulavasti yhteensopivia mattoja, tyynyjä ja verhoja, tarkkaan harkittua valikoimaa tauluja seinällä, juuri tiettyä settiä teekuppeja. Tämän hetken kotoisuus näyttää sen sijaan koostuvan sinitarralla seinään kiinnitetyistä A3:ista, kynistä ja liiduista levällään pitkiin pöytää, petaamattomasta sängystä, päivän aikana tarvituista tavaroista pitkin lattiaa, kynttilästä ikkunalaudalla. Siten kotoisuus ei ole ehkä olekaan jotain, jota tarvitsee rakentaa, vaan jotain, joka syntyy ihan itsestään vain elämällä.
Tätä kirjoitellessani vastaan tuli kuva, joka minusta jotenkin sopii aiheeseen. Kyllä, kahden viikon aikana on ketuttanut, väsyttänyt, stressannut ja ahdistanut, vain siitä hyvästä, että jumahtaa pyörimään omiin ajatuksiin. Mutta sitten nyt, kun on taas päässyt siihen pisteeseen, jossa asiat alkaa sakean sumun jälkeen nähdä kirkkaasti, tuntuu vaiheilu ja siihen liittyvät ikävät tunteet olleen paikallaan. Uskon myös, että sisäistääkseen jonkun asian todella, on se oivallettava ja ymmärrettävä kerta toisensa jälkeen, ennen kuin se todella iskostuu omiin ajatusuomiin. Siten - ehkä nyt ollaan taas yksi askel lähempänä häämöttävää huippua?
Näihin tunnelmiin, voisi jälleen olla aika mennä hetkeksi istumaan ikkunalle ja suunnata sitten nukkumaan. Mielenkiinnolla odottaen, miltä maailma näyttää kahden päivän päästä, kun sitä pääsee tarkastelemaan muutaman päivän ajaksi suomalaisen taivaan alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti