Tänään on jälleen matkapäivä. Reilun kuuden tunnin reissailun jälkeen olen päivän kolmannella lentokentällä, vanhalla tutulla Helsinki-Vantaalla, josta parin tunnin päästä olisi vielä yksi lento edessä.
Vielä viime yönä, kellon odottaessa soimista kello 5 aamulla, liki kymmentuntinen matkaputki kummitteli aikamoisena urakkana mielessä, mutta viimeisten tuntien aikana olen ehtinyt yllättyä iloisesti siitä, kuinka nautinnollista lentäminen onkaan. Normaalitilanteessa preferoin junia: tarkan pakkaamisen, lentokentälle matkaamisen, riittävän ajoissa olemisen ja turvatarkastusten sijaan tuntuu paljon helpommalta vain saapua asemalle ja hypätä junaan - sen suurempia valmistelematta. Suurin kammotus lentämisessä ovat lyhyet vaihdot, joissa yksi myöhästyminen yhdessä kohdassa voi aiheuttaa koko ketjun kaatumisen. Ja niin. Toki se saastutusfaktori myös hieman painaa.
Mutta niin. Tämänpäiväinen matkailu on ollut aivan muuta. Sen sijaan, että paikasta toiseen saisi juosta kiireessä ja siinä välissä vain miettiä, miten ehtisi parhaiten seuraavalle etapille, päivä on ollut täynnä aikaa. Ja jotenkin aika meneväisen viikon jälkeen on ollut ihana antautua sille tosiasialle, että on lentokentällä, jossa ei ole juuri muuta tehtävää kuin olla. Toki ajan olisi voinut käyttää tehokkaasti TaxFreessä tai matkamuistomyymälässä seikkailemalla, mutta vielä sitäkin paremmalta vaihtoehdolta tuntui ostaa todella iso kupillinen ylihintaista kahvia ja vain istuskella pari tuntia pehmeän nojatuolin uumenissa kirjoitellen mitä mieleen pulpahtaa, seuraillen ohikiitävien matkaajien kulkua. Joogailla hieman harmaalla matolla ja hymyillä vastaantulijoille. Keltaisessa paidassa ja oranssisssa huivissa on selvästi hyvää voimaa.
Viimeisimmässä lentokoneessa nautin myös suunnattomasti siitä tilanteesta, että henkilökunta puhuu suomea. Että kerrankin kysymyksiin voi vastata hieman rempseämmin, ylipäänsä ymmärtää mitä kysytään (kyllä - puolaksi asioiden hoitaminen kariutuu edelleen siihen, että itse osaa tervehtiä ja tilata, mutta sitten tulee se joku tarkentava kysymys, josta ei ymmärä mitään).
Mutta niin. Istuskeltuani tunnin Helsinki-Vantaalla, suomenkielen kimpoillessa tasaisesti kaikkialla ympärillä, nautinto alkaa muuttua hämmennykseksi. Että kaikki ympärillä on jollain tapaa todella tuttua, mutta silti hieman vierasta. Ainakin tunnelma tuntuu jotenkin vakavammalta ja värittömämmältä kuin se tunnelma, josta Puolasta tänään lähti. Siten hulluttelu ja ääneen lauleskelu - joita kumpaakin tulee tehtyä Puolassa liki päivittäin - tuntuu jotenkin paljon kummallisemmalta kuin yleensä. Mutta se saattaisi ehkä tarkoittaa sitä, että pieni höpsöttely tai ääneen lauleskelu olisi juuri se, mitä tämä tunnelma tarvitsisi.
Vielä viikkoa sitten ikkunani takana hohkasi sininen taivas ja ruskaisia sävyjä. Siten odotan mielenkiinnolla sitä parin tunnin päässä odottavaa hetkeä, jona pääsee tapaamaan pitkästä aikaa lunta ja pakkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti