Part 22: Pienistä puroista suuriksi joiksi.

Kevät on vallannut Puolan. Vaikka aikaisemmin olen pitänyt itseäni vankkana talven ja kesän kannattajana, täytyy myöntää, että valoisat illat ja kadunkulmissa, puistoissa ja pihoilla kukkivat puut ja pensaat ovat saaneet sydämeni kallistumaan kovasti kevään suuntaan. 

Jopa meidän pihalla kukkii puu.

Liekö kevät täällä aina tällainen, mutta oman mittapuuni mukaan kevät tuntuu tullen varhain ja olevan huhtikuussa jo niin pitkällä. Kävin tänä aamuna lähimetsässä kävelyllä ja matkan aikana tuli bongattua niin puiden silmuja, valkovuokkoja kuin voikukkiakin. 

Muutoin päivät ovat viime viikkoina suurilta osin kuluneet opetellessa ja rakennellessa, tällä kertaa projektia arki, niin hölmöltä kun se saattaa kuulostaakin. Omalla kohdallani viime vuosia värittäneet hypyt elämänvaiheesta toiseen, projektista projektiin, maasta seuraavaan, ovat onnistuneet hukuttamaan omat arkiset rytmit ja rutiinit todella tehokkaasti jonnekin muutosten tuulien uumeniin.

Ei sillä, että aina kaivattaisiin rytmejä ja suunnitelmia: paikoin on uskomattoman ihanaa lipun ajan mukana, seuraillen mihin virta vie sen suurempia miettimättä. Aikaan sisältyy myös se pieni ihana illuusio: Sitten kun on aikaa, teen sitä, tätä ja tuota. 

Siinä mielessä olen ainakin juuri nyt siinä onnellisessa asemassa, että olen pitkälti oman aikana herra: päiviä ei pääsääntöisesti rytmitä jonkun toisen määrittämät puitteet, kuten työaika, vaan omat tekemiset saa tehdä milloin tahtoo. Toisaalta tilanne on siitä onneton, ettei kukaan myöskään tule toteamaan, että nyt on tehty riittävästi.

Mitä olen tosin pari viikkoa suurentunutta aikamäärää katsellessani huomannut on, ettei tämä, tuo eikä sekään ole pelkkää aikamäärää kasvattamalla muuttunut tippakaan todellisemmaksi: asioiden etenemiseksi ja taitojen kehittymiseksi tarvittaisiin myös rehellisistä tekemistä.

Nykymaailmaa seuratessa tulee se olo, että tätä aikaa leimaa tietty äärimmäisyys ja tavoitteellisuuden ylikorostuminen. Elämäntapamuutokseksi ei riitä, että lautaselle lisää salaattia ja viikkoon kaksi lenkkiä, vaan jos muutosta haluaa, se on tehtävä kunnolla: muutettava koko ruokavalio, ravattava salilla tarkkaa ohjelmaa seuraten. Jos treenaa, on sekin hyvä tehdä tavoitteellisesti ja jatkuvasti kehittyen. Töistä ja työtehtävistä nyt puhumattakaan. Sinänsä tavoitteet motivoivat yrittämään kovemmin ja pitävät yllä oppimista, mutta pahimmillaan liian korkealla asetetut tavoitteet jättävät jatkuvan fiiliksen epäonnistumisesta, kehon kohdalla taas voivat johtaa loukkaantumisiin.

Mitä rytmejä ja rutiineja oma elämäni sitten kaipaisi? Monia. Ainakin työlle, opiskelulle, luovuudelle, liikunnalle, kodinhoidolle, ruoanlaitolle, oppimiselle, hauskanpidolle, chillailulle ja ihmissuhteille olisi kaikille ihana löytää oma suloinen, mutta tasapainoinen rutiininsa, joka hiljalleen veisi siihen suuntaan mihin tulevaisuudessa tahtoisi päästä. Tosin jo pelkkää tätä listaa katsoessani tiedän, että jos aloittaisin täysipäiväisen rutiinin rakentamisen jokaisella osa-alueella juuri nyt, viimeistään huomiseen mennessä jonkun rutiinin rakentaminen olisi jo allikossa. Sometimes too much is just too much.

Kirjoitin eilen itselleni sunnuntain ratteeksi rutiininrakennussuunnitelman tälle viikolle. Maksimaalisen etenimisen ja korkeiden tavoitteiden sijaan päätin tällä kertaa lähteä pienemmästä liikkeelle. Tehdä suunnitelman, jossa on oikeasti mahdollista pysyä ja onnistua. Siten tämän päivän suunnitelma ei päätynyt näyttämään tämän kummemmalta: herää ja nouse klo 7.30, tee töitä klo 10-12, vastaa työtarjoukseen, mene joogaan klo 17.30, venyttele illalla 15 min. Siinä se.

Tarina pitkästä joogatunnista, kovasta työputkesta tai maratonia varten treenaamisesta kuulostaisi varmasti paljon mediaseksikkäämmältä kuin pari tuntia työskentelyä kotona, vartin venyttelytuokio tai tovi hölköttelyä kerran viikossa, mutta kuinka todennäköistä on päästä käsiksi parempiin tuloksiin, ellei ensin ole valmis saavuttamaan niitä pienempiä? Ja jos jostain kerran pitää aloittaa, vartin venyttelylle on varmasti helpompi löytää päivittäin aikaa kuin tunnin joogasessiolle.

Siinä miun kevätprojekti. Toivottavasti pieniä puroja pitkin pääsee kohti suurempia jokia.

Part 21: Matkarikas maaliskuu.

Jos viimeisimmästä kuukaudesta pitäisi kuvailla muutamalla sanalla, niin ne sanat varmaan olisivat: matkustaminen, epävarmuus, muutto ja selkiytyminen.

Maaliskuun kantavana teemana tuntui olleen 'Jossei nyt, niin milloin sitten?'. Sen takia kuukauden aikana tuli ehdittyä piipahtaa kolmessa paikassa, jotka jo pidemmän aikaa ovat olleet mielessä: Torunissa, Berliinissä ja lopulta  myös Suomessa. Liki hämmentää, kuinka moneen paikkaan auringon voikaan saada kuukauden aikana matkaseuraksi.

Torun, Berlin, Helsinki.

Mitä kolmen eri matkan aikana sitten selvisi? Kaiken muun ohella se, että seikkailuni puolalaisen taivaan alla jatkuvat. Satuin nimittäin löytämään töitä osa-aikaisena suomen kielen opettajana eräästä kielikoulusta täältä Gdanskista ja lupauduttuani opettamaan vuoden loppuun, taitaa se käytännössä tarkoittaa että täällä sitä sitten ollaan. Aina välillä vähän huimaa, että mitäköhän tästä tulee, mutta ainakin kolme ensimmäistä tuntia ollaan selvitty oppilaiden kanssa kunniakkaasti läpi. Oppilaani ovat siis aikuisia, millä saattaa olla osuutensa asiaan.

Viikko sitten jätimme myös jäähyväiset Gdanskin kaupungille ja Kolobrzeskan keltaiselle kodille ja muutimme Sopotiin, Gdanskin naapurikaupunkiin. Yksiö vaihtui kimppakämppään ja nyt meitä majailee samat katon alla neljä ihmistä ja yksi aika ajoin vieraileva koira. Asuntona aikaisempi olisi varmasti ollut laadultaan parempi, mutta varsinkin nyt, kun töitä tekee pääsääntöisesti kotona, on jotenkin virkistävää, kun keittiössä voi törmätä muihinkin elollisiin olentoihin kuin satunnaisiin banaanikärpäsiin. Ajaessamme muuttopäivänä hakemaan toista kuormaa vanhalta asunnoltani tulin myös huomanneeksi, kuinka suuren eron kahden kaupungin välillä oleva raja saa aikaan: Gdansk on todella kerrostaloa kerrostalon perään (varsinkin Przymorzessa), kun taas Sopotin puolella rakennuskanta on paljon matalampaa ja tunnelmallisempaa, kokonaisuutena viihtyisämpää. Koska tällä hetkellä niin kamera kuin kuvaamiseen sopiva puhelin ovat päättäneet irtisanoutua toiminnasta, kuvat uusista ympyröistä saavat jäävät myöhempään.

Muuttomatkalla.

Mikä on siis kaiken kaikkiaan ollut maaliskuun parasta antia? Kaiketi se, että tulevaisuudelle on edes jonkunlainen suunta ja sijainti. Ja se, että sai pitkästä aikaa viettää aikaa perheen kanssa. Töiden ja matkailun jälkeen arki ei tosiaankaan ole vielä asettunut oikein uomiinsa, mitä tietyllä tavalla kaipaisi. Ettei aamuisin aina heräisi pohtimaan, mitä tänään, vaan se olisi valmiina, kirkkaampana mielessä.

Maaliskuun ajan oma huomio on valunut aika suurelta osin kohti tulevaa: siihen, mitä ja missä tekisi seuraavaksi. Sille pohdinnalle on varmasti paikkansa, mutta toisaalta; samanlaista kuukautta en välttämättä enää koskaan tule elämään. Siten, vaikka uusien polkujen etsintä jatkuisi vielä, niin yhden asian toivoisin muistavani huhtikuussa:
Mitä ikinä teetkin, nauti matkasta.