Viimeiset viikot ovat olleet aikamoista tohinaa.
Ensin tuli käytyä Espanjassa, Aurinkorannikolla.
Matkaan mahtui muun muassa Mijas ja Malaga.
Nopeasti kotona, sitten Suomessa.
Ah, viikkoon niin metsää, järviä kuin merta.
Kotiin palattua pakattua tavarat ja muutettua ne uuteen osoitteeseen. Yksi viikko täälläkin on jo tullut asuttua.
Maanantaista eteenpäin oltua uudessa työssä, jonka rinnalle olen ainakin viikon verran onnistunut asettelemaan oppitunteja.
Siihen päälle kesä on löytänyt tiensä takaisin ja kaikki kesävaatteet, jotka viime viikon sateissa olin jo valmis hautaamaan vaatehuoneen uumeniin, ovat lopultakin päässeet käyttöön.
Paljon toimintaa, paljon menemistä, jatkuvasti jotain tapahtumassa. Viikon verran tilannetta kuitenkin seurattua tuntuu siltä, että asiat sujuvat aika hyvin. Uusi asunto on ihana, sijainti juuri sopivasti kaiken itselle tärkeän keskellä. Työ tuntuu hyvältä ja energiaa on riittänyt aamusta iltaan, vaikka olen viimeisen 7 päivän aikana tehnyt kai enemmän kuin koko viime kuussa yhteensä.
Illat eivät tunnu enää kuluvan vain omien juttujen parissa, vaan niihin tuntuu kuuluvan enenevässä määrin muita ihmisiä. Omalla tavalla huojentaa, että puhelimessa on jatkuvasti useampi numero johon soittaa ja kysyä mitä muuten teet tänään.
Kaikkien hyvien onnistumis- ja edistymiskokemusten seasta löytää kuitenkin edelleen niitä hetkiä. Hetkiä, joina istuu uuden työporukan kanssa rauhallisella rannalla illan hämärässä ja vain tajuaa, että vaikka periaatteessa ja näennäisesti kaikki on ympärillä hyvin, silti se joku tuntuu puuttuvan. Niitä hetkiä, joina tajuaa kaipaavansa jotain, jota juuri nyt ei ole. Sitä jonkinlaista vanhaa, tuttua ja turvallista, jota uudet ympyrät eivät vain vielä onnistu tarjoamaan.
Niinä hetkinä, aaltojen osuessa pehmeästi rantaan, tähtien tuikkiessa vienosti taivaan sinestä, ympärillä olijoiden käydessä keskustelua enimmäkseen puolaksi herää aina se kysymys, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Pitääkö itsensä kiireisenä vain siksi, ettei olisi aikaa huomata sen jonkun olennaisen puuttuvan, vai onko se mystinen jokin ainoastaan kehitelty illuusio, jolle ei välttämättä tule löytymään vastinetta, lähti sitä etsimään mistä tahansa. Jota kaipaisi, vaikkei koskaan olisi edes lähtenyt.
Isoja kysymyksiä, pieni pää. Taidan keittää kahvin loppuun ja lähteä piknikille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti