Part 35: Täällä ollaan taas.

Kun lähes kaikki ympärillä tuntuu muuttuvan, olevan auki ja epävarmaa, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään koossapysyvää ja koherenttia. Korkeintaan ehkä ohimennen hieman naurahtaa, että ainoa varma asia on muutos?

Kaikkien mutkien ja käänteiden jälkeen seikkailu nimeltä Puola on omalta osaltani tullut päätökseen. Jo kuukauden ajan ikkunan läpi on katseltu Helsingin maisemia – kaupungin, josta näyttää tulleen taas tämänhetkinen koti. Kun yhden ja saman kevään aikana ehtii asua Puolassa, Itävallassa ja Suomessa, sulatettavaa on sellaisen kevään jälkeen aika paljon, oli kevät kuinka aurinkoinen ja lämmin tahansa. Ulkoisten raamien vaihtuessa herää väkisinkin kysymään, kuka onkaan se minä, joka kaikkien näiden kehysten keskellä asuu. Huomaa kaipuun enenevissä määrin hiljeltää ja ulkoisen maailman sijaan katsoa sisään. Kehoni taitaa aina tajuta nämä tilanteet mieltä paremmin: aina kun kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa, takavasemmalta iskee jonkinlainen tauti, joka pakottaa pysähtymään. Kukapa muu olisi siten tullut vieraakseni viime viikolla, ellei mojova kevätflunssa.

Palasin lukemaan tuumia ja syitä, joiden saattelemana päädyin itse lähtemään ulkomaille. Niissä sanoissa toistui usein oma tila, vapaus sekä oman itsensä löytäminen ja toteuttaminen. Ensikohtaamisestamme Puolan kanssa tulee kahden päivän kuluttua tasan kaksi vuotta täyteen. On vaikea olla miettimättä: miten silloin mielessä seikkailleille toiveille ja tavoitteille on matkan saatossa käynyt?

Kuinka uudelta kaikki onkaan ensimmäisellä katselukerralla näyttänyt.

Ensimmäisenä merkittävänä huomiona on todettava, että siinä missä määräaikaisissa vaihto- ja työjaksoissa ulkomailla on ollut sellaista seikkailuhenkistä taikaa, pysyvä asuminen ulkomailla vakityössä ei ole tippakaan niin taianomaista, vaan alkuhuuman jälkeen elämä rullaa kuin arki missä tahansa muualla: heräämisiä, matkoja töihin, päiviä toimistossa, matkoja kotiin. Ruoan ostamista, kokkaamista, tiskaamista, pyykinpesua. Kavereiden tapaamista, liikkumista, ulkona syömistä. Sitten onkin jo aika nukkua, toistakseen lähes saman seuraavana päivänä. Silloin sitä havahtuu paljon useammin seikkailujen sijaan miettimään, millaista onkaan se arki, jota haluaisi elää.

Siitä huolimatta viimeiset kaksi vuotta tulin eläneeksi jotain aivan uutta: ekspatriattielämää. Mitä en oikeastaan Puolassa ollessani tullut ajatelleeksi, mutta mikä nyt taaksepäin katsellessa tuntuu tehneen noista kahdesta vuodesta jotain hyvin omalaatuista. Muutama päivä sitten katselin keittiön ikkunasta läheisiä kerrostaloja ja hetken koko Puolassa viettämäni aika tuntui unelta. Ilmeisesti sen verran suuri kuilu ekspatelämän ja kotimaassa asumisen välillä on.

Jotta nuo kaksi vuotta eivät vaipuisi hämäränä möykkynä jonnekin mieleni takalokeroon, taidan vielä jonkun aikaa kirjoitella Puolasta. Julkaista ehkä lopulta ne lukuisat luonnokset, jotka matkan varrella ovat syntyneet, mutta joiden julkaisu ei silloin tuntunut jotenkin oikealta. Kirjoittaa hieman kattavammin siitä, millaista elämä, asuminen ja työnteko Puolassa omasta ekspatriaattinäkökulmastani oli – nyt matkan päätyttyä, pienen etäisyyden päästä asioita ja tilanteita tuntuu helpommalta tarkastella. Minkä lisäksi on vielä paluu: millaista on palata ekspatriaattikuplasta takaisin tilanteeseen, jossa kaikkia ymmärtää kadulla. Millainen onkaan se minä, joka tätä nykyä asuu suomalaisena Suomen taivaan alla.

Ehkä saan siten vielä jossain vaiheessa vastauttua kysymykseeni, onnistuiko matka Puolaan täyttämään sille asetettuja tavoitteita: kannattiko lähteä kauemmas nähdäkseen lähellä, löytäkseen itsensä?

Part 34: The recipe for a perfect morning.

1. Wake up. Keep laying in bed. 
2. Think about the most awesome, shooting, energizing, stress-relieving and empowering song you've heard. Push the play button in your head and let that song take over your mind.
3. Sing along, as loud as you possibly can.
4. Feel happy. 

Greetings from Vienna. The city I thought I didn't like, but which I clearly just didn't know well enough to really see, what all it has to offer.

Osa 33: Aika sanoa hyvästi.

Minä istun junassa. Maisema laukkaa ikkunan takana. Vanha jää pala palalta kauemmaksi taa ja uusi, samaan aikaan tuttu ja tuntematon, lähenee tunti tunnilta. Viime viikolla en olisi osannut kertoa edes itselleni, että tässä käy näin: että seuraavana lauantaina istun junassa matkalla kohti Itävaltaa tietämättä, milloin palaan takaisin. Ilmeisesti tarvitaan muutama hyppysellinen oikeaa ajoitusta ja elämä voi viikossa vaihtua yhdestä toisenlaiseksi.

Puolan rajan lähestyessä vääjäämättä näyttää siltä, että luku nimeltä Puola, ainakin sellaisena kuin sen tähän mennessä olen tuntenut, on sulkeutumassa. Toki jossain takaraivossa on aina ollut se pieni varmuus siitä, että niin jossain kohti vielä käy, mutta nyt ja näin – sitä en olisi osannut arvata.

Joskus asiat loksahtavat todella yllättäen paikoilleen. Välillä asioiden kirkastuminen vaatii ikäviä tapahtumaketjuja – sairastumisia, menetyksiä, pakon edessä irrottautumista jostain vanhasta – mutta kaikeksi onneksi maisema voi näemmä kirkastua myös ilman niitäkin.

 Helmikuu - ja silti kevät tuntuu saapuneen kaupunkiin.

Omalla kohdallani ulkomailla asumisen raastavimmaksi puoleksi on kääntynyt jatkuva riittämättömyyden tunne: vaikka kuinka menisi, matkustaisi ja tekisi, aina jostain tuntee jäävänsä paitsi. Omalla kohdallani kaikkein pahinta on tunne, että alkaa menettää yhteyden toisiin ihmisiin: juhlissa ja  muissa tärkeissä elämän etapeissa saattaa olla paikalla, mutta normaaleina päivinä on enemmän vieras kuin normaali osa arkea.

Tähän mennessä onni on ollut matkassa: en ole vielä kertaakaan ulkomailla joutunut vastaamaan puhelimeen kuullakseni todella ikäviä uutisia. Niitä, joiden jälkeen kiitää lentokentälle ja toivoo vielä ehtivänsä hetkeksi paikalle. Niin moni asia on helppo siirtää huomiseen, vaikka koskaan ei voi olla varma, mitä jo tämä päivä tuo mukanaan: kadulla voi liukastua, autolla ajaa kolarin, lentone pudota taivaalta. Jopa David Bowie kuoli.

Miksi siitä huolimatta niin montaa asiaa venyttää huomiseen? Miksei tapaisi jo tavallisena päivänä tänään eikä odottaisi siihen uskomattomaan lomaan asti ensi kuussa?

Ja siihen minä kai eniten väsyin: odottamiseen. Siihen, että jatkuvasti ne asiat, paikat ja ihmiset, jotka haluaisi nähdä elämässä piti koittaa saada mahdutettua vuoden neljään lomaviikkoon. Siihen, että niihin viikkoihin saattoi mahtua hienoa uusia paikkoja ja retkiä, muttei vieläkään sitä aivan tavallista arkista olemista.

Ja niin siinä sitten kävi. En allekirjoittanut uutta sopimusta edellisen määräaikaisen sopimukseni loputtua tammikuussa. Ostin junalipun ja pakkasin kahteen laukkuun yhtä ja toista. Sanoin hyvästit merelle, puolan opettajalle ja kielikoululle. Juhlimme ystävien kanssa perjantaina sitä, että vielä tänään, meillä on tämä kaikki.

 Hei Sopot, hei Orlowo, hei meri siinä välissä.

Tähän mennessä tiedän tulevasta vain, minne olen menossa ja kuka asemalla on vastassa: siitä eteenpäin kaikki on auki. Aina välillä pelko yhdestä, toisesta ja kolmannesta asiasta meinaa iskeä päälle, mutta voidakseen edes osoittaa ne todeksi, täytyy ilmeisesti lähteä. Samaan aikaan taitaa olla kirous ja onni, että ystäviksi on saanut ihmisiä, jotka tässä kohti vain sanovat: Anna mennä.

Gdanskista ja omasta puolalaisesta elämästä jään tietysti kaipaamaan tiettyjä puolia (niistä lisää myöhemmin), mutta samat asiat tekevät toisaalta lähtemisestä helpompaa: kaiken hyvän ansiosta aina on paikka, jonne palata.

Viimeisenä sysäyksen lähtösuunnitelmiin antoi kalenterini, joka helmikuun osalta totesi seuraavaa:

”Helmikuu: Riski.

Seuraa unelmiasi, tee elämästäsi tie, joka johtaa Jumalan luo. Toteuta Hänen ihmeitään. Paranna. Tee profetioita. Kuuntele suojelusenkeliäsi. Kehitä itseäsi. Ole sotilas, joka on onnellinen taistelussa. Ota riskejä.”

 Ja niin, niin me mennään.