Osa 33: Aika sanoa hyvästi.

Minä istun junassa. Maisema laukkaa ikkunan takana. Vanha jää pala palalta kauemmaksi taa ja uusi, samaan aikaan tuttu ja tuntematon, lähenee tunti tunnilta. Viime viikolla en olisi osannut kertoa edes itselleni, että tässä käy näin: että seuraavana lauantaina istun junassa matkalla kohti Itävaltaa tietämättä, milloin palaan takaisin. Ilmeisesti tarvitaan muutama hyppysellinen oikeaa ajoitusta ja elämä voi viikossa vaihtua yhdestä toisenlaiseksi.

Puolan rajan lähestyessä vääjäämättä näyttää siltä, että luku nimeltä Puola, ainakin sellaisena kuin sen tähän mennessä olen tuntenut, on sulkeutumassa. Toki jossain takaraivossa on aina ollut se pieni varmuus siitä, että niin jossain kohti vielä käy, mutta nyt ja näin – sitä en olisi osannut arvata.

Joskus asiat loksahtavat todella yllättäen paikoilleen. Välillä asioiden kirkastuminen vaatii ikäviä tapahtumaketjuja – sairastumisia, menetyksiä, pakon edessä irrottautumista jostain vanhasta – mutta kaikeksi onneksi maisema voi näemmä kirkastua myös ilman niitäkin.

 Helmikuu - ja silti kevät tuntuu saapuneen kaupunkiin.

Omalla kohdallani ulkomailla asumisen raastavimmaksi puoleksi on kääntynyt jatkuva riittämättömyyden tunne: vaikka kuinka menisi, matkustaisi ja tekisi, aina jostain tuntee jäävänsä paitsi. Omalla kohdallani kaikkein pahinta on tunne, että alkaa menettää yhteyden toisiin ihmisiin: juhlissa ja  muissa tärkeissä elämän etapeissa saattaa olla paikalla, mutta normaaleina päivinä on enemmän vieras kuin normaali osa arkea.

Tähän mennessä onni on ollut matkassa: en ole vielä kertaakaan ulkomailla joutunut vastaamaan puhelimeen kuullakseni todella ikäviä uutisia. Niitä, joiden jälkeen kiitää lentokentälle ja toivoo vielä ehtivänsä hetkeksi paikalle. Niin moni asia on helppo siirtää huomiseen, vaikka koskaan ei voi olla varma, mitä jo tämä päivä tuo mukanaan: kadulla voi liukastua, autolla ajaa kolarin, lentone pudota taivaalta. Jopa David Bowie kuoli.

Miksi siitä huolimatta niin montaa asiaa venyttää huomiseen? Miksei tapaisi jo tavallisena päivänä tänään eikä odottaisi siihen uskomattomaan lomaan asti ensi kuussa?

Ja siihen minä kai eniten väsyin: odottamiseen. Siihen, että jatkuvasti ne asiat, paikat ja ihmiset, jotka haluaisi nähdä elämässä piti koittaa saada mahdutettua vuoden neljään lomaviikkoon. Siihen, että niihin viikkoihin saattoi mahtua hienoa uusia paikkoja ja retkiä, muttei vieläkään sitä aivan tavallista arkista olemista.

Ja niin siinä sitten kävi. En allekirjoittanut uutta sopimusta edellisen määräaikaisen sopimukseni loputtua tammikuussa. Ostin junalipun ja pakkasin kahteen laukkuun yhtä ja toista. Sanoin hyvästit merelle, puolan opettajalle ja kielikoululle. Juhlimme ystävien kanssa perjantaina sitä, että vielä tänään, meillä on tämä kaikki.

 Hei Sopot, hei Orlowo, hei meri siinä välissä.

Tähän mennessä tiedän tulevasta vain, minne olen menossa ja kuka asemalla on vastassa: siitä eteenpäin kaikki on auki. Aina välillä pelko yhdestä, toisesta ja kolmannesta asiasta meinaa iskeä päälle, mutta voidakseen edes osoittaa ne todeksi, täytyy ilmeisesti lähteä. Samaan aikaan taitaa olla kirous ja onni, että ystäviksi on saanut ihmisiä, jotka tässä kohti vain sanovat: Anna mennä.

Gdanskista ja omasta puolalaisesta elämästä jään tietysti kaipaamaan tiettyjä puolia (niistä lisää myöhemmin), mutta samat asiat tekevät toisaalta lähtemisestä helpompaa: kaiken hyvän ansiosta aina on paikka, jonne palata.

Viimeisenä sysäyksen lähtösuunnitelmiin antoi kalenterini, joka helmikuun osalta totesi seuraavaa:

”Helmikuu: Riski.

Seuraa unelmiasi, tee elämästäsi tie, joka johtaa Jumalan luo. Toteuta Hänen ihmeitään. Paranna. Tee profetioita. Kuuntele suojelusenkeliäsi. Kehitä itseäsi. Ole sotilas, joka on onnellinen taistelussa. Ota riskejä.”

 Ja niin, niin me mennään.