Minä istun
junassa. Maisema laukkaa ikkunan takana. Vanha jää pala palalta kauemmaksi taa
ja uusi, samaan aikaan tuttu ja tuntematon, lähenee tunti tunnilta. Viime
viikolla en olisi osannut kertoa edes itselleni, että tässä käy näin: että
seuraavana lauantaina istun junassa matkalla kohti Itävaltaa tietämättä,
milloin palaan takaisin. Ilmeisesti tarvitaan muutama hyppysellinen oikeaa
ajoitusta ja elämä voi viikossa vaihtua yhdestä toisenlaiseksi.
Puolan rajan
lähestyessä vääjäämättä näyttää siltä, että luku nimeltä Puola, ainakin
sellaisena kuin sen tähän mennessä olen tuntenut, on sulkeutumassa. Toki
jossain takaraivossa on aina ollut se pieni varmuus siitä, että niin jossain
kohti vielä käy, mutta nyt ja näin – sitä en olisi osannut arvata.
Joskus asiat
loksahtavat todella yllättäen paikoilleen. Välillä asioiden kirkastuminen
vaatii ikäviä tapahtumaketjuja – sairastumisia, menetyksiä, pakon edessä
irrottautumista jostain vanhasta – mutta kaikeksi onneksi maisema voi näemmä
kirkastua myös ilman niitäkin.
Helmikuu - ja silti kevät tuntuu saapuneen kaupunkiin.
Omalla kohdallani
ulkomailla asumisen raastavimmaksi puoleksi on kääntynyt jatkuva
riittämättömyyden tunne: vaikka kuinka menisi, matkustaisi ja tekisi, aina
jostain tuntee jäävänsä paitsi. Omalla kohdallani kaikkein pahinta on tunne,
että alkaa menettää yhteyden toisiin ihmisiin: juhlissa ja muissa tärkeissä elämän etapeissa saattaa
olla paikalla, mutta normaaleina päivinä on enemmän vieras kuin normaali osa
arkea.
Tähän mennessä
onni on ollut matkassa: en ole vielä kertaakaan ulkomailla joutunut vastaamaan
puhelimeen kuullakseni todella ikäviä uutisia. Niitä, joiden jälkeen kiitää
lentokentälle ja toivoo vielä ehtivänsä hetkeksi paikalle. Niin moni asia on
helppo siirtää huomiseen, vaikka koskaan ei voi olla varma, mitä jo tämä päivä
tuo mukanaan: kadulla voi liukastua, autolla ajaa kolarin, lentone pudota
taivaalta. Jopa David Bowie kuoli.
Miksi siitä huolimatta niin montaa asiaa
venyttää huomiseen? Miksei tapaisi jo tavallisena päivänä tänään eikä odottaisi
siihen uskomattomaan lomaan asti ensi kuussa?
Ja siihen minä
kai eniten väsyin: odottamiseen. Siihen, että jatkuvasti ne asiat, paikat ja
ihmiset, jotka haluaisi nähdä elämässä piti koittaa saada mahdutettua vuoden
neljään lomaviikkoon. Siihen, että niihin viikkoihin saattoi mahtua hienoa
uusia paikkoja ja retkiä, muttei vieläkään sitä aivan tavallista arkista olemista.
Ja niin siinä
sitten kävi. En allekirjoittanut uutta sopimusta edellisen määräaikaisen
sopimukseni loputtua tammikuussa. Ostin junalipun ja pakkasin kahteen laukkuun yhtä ja
toista. Sanoin hyvästit merelle, puolan opettajalle ja kielikoululle. Juhlimme
ystävien kanssa perjantaina sitä, että vielä tänään, meillä on tämä kaikki.
Hei Sopot, hei Orlowo, hei meri siinä välissä.
Tähän mennessä
tiedän tulevasta vain, minne olen menossa ja kuka asemalla on vastassa: siitä
eteenpäin kaikki on auki. Aina välillä pelko yhdestä, toisesta ja kolmannesta
asiasta meinaa iskeä päälle, mutta voidakseen edes osoittaa ne todeksi, täytyy
ilmeisesti lähteä. Samaan aikaan taitaa olla kirous ja onni, että ystäviksi on
saanut ihmisiä, jotka tässä kohti vain sanovat: Anna mennä.
Gdanskista ja
omasta puolalaisesta elämästä jään tietysti kaipaamaan tiettyjä puolia (niistä
lisää myöhemmin), mutta samat asiat tekevät toisaalta lähtemisestä helpompaa: kaiken
hyvän ansiosta aina on paikka, jonne palata.
Viimeisenä
sysäyksen lähtösuunnitelmiin antoi kalenterini, joka helmikuun osalta totesi seuraavaa:
”Helmikuu: Riski.
Seuraa unelmiasi,
tee elämästäsi tie, joka johtaa Jumalan luo. Toteuta Hänen ihmeitään. Paranna.
Tee profetioita. Kuuntele suojelusenkeliäsi. Kehitä itseäsi. Ole sotilas, joka
on onnellinen taistelussa. Ota riskejä.”
Ja niin, niin me mennään.
