Jotta mullistuksia ei olisi vahingossakaan liian vähän, oli jälleen eilen aika jättää yksi vaihe taa ja siirtyä kohti seuraavaa:
Viimeiset kaksi tuntia olen saanut kokea jotain itselleni aivan uutta: sen aikaa olen päässyt asumaan elämäni ensimmäistä kertaa aivan yksin, omassa yksiössä. Ja vielä tällä hetkellä on myönnettävä, että uusi asumismuoto tuntuu aika kummalta: tilaa on niin runsaasti, hiljaisuutta lähtökohtaisesti jokaisessa kulmassa. Vaikka asunto on kalustettu, tuntuu se vielä aika ankealta ja kolkolta: asunnossa on toki jo odottamassa mattoa, huonekalua, kohtalainen määrä astioita keittiössä, mutta jotenkin sellaisten kotoisten elementtien - verhojen, taulujen, asettien, kuppien ja kappien, leipien ja hedelmien, pöydällä lojuvien papereiden - uupuessa, tilaa tuntuu vain olevan jopa vähän liiaksi.
Sinänsä on hassua huomata, kuinka nopeasti tiettyyn rutiiniin ehtii sopeutua. Vaikka en missään kohti ole liiemmin riemuinnut aikaisemman majapaikkani vähäisestä tilasta, ja haikaillut säännöllisesti koko sielläoloaikani oman asunnon perään, niin silti juuri nyt on myönnettävä, että näemmä siitä on ehtinyt tulla jo minulle jonkinlainen normaali. Ja siten, uusien seinien keskellä, tuntuu palloilevansa vielä aika eksyneenä.
Tovi sitten nostin kaikki tavarani matkalaukuista kaappeihin. Tähän asti olen tietyllä tapaa odottanut, että pääsisin aamuisesta rutiinista nostaa toinen matkalaukuista sängylle ja vasta sitten miettiä, mitä sinä päivänä voisi laittaa päälle. Mutta sitten tänään, koittaessani keksiä tavaroille järkeviä ja luontevia paikkoja huomasin, että se on ollut tietyllä tapaa keino lieventää tilannetta. Että kaikki olisi jotenkin väliaikaista, vielä palautettavissa ennalleen, kun suurin osa tavaroista on jatkuvasti matkalaukuissa ja sitä asuu vain pienessä oranssissa huoneessa. Mutta sitten tänään, nostaessani vaate vaatteelta, kirja kirjalta ja kenkä kengältä tavaroita eri kaappeihin, omaan mieleen alkoi iskostua, että tämä on nyt tässä. Että sen sijaan, että olisi vain visiitillä, sitä todella on täällä, olemassa ja asumassa - etsimässä ja tekemässä itselleen kotia.
Vajaan seitsämän viikon aikana olen oikeastaan ollut vain todella onnellinen, että tulin lähteneeksi Puolaan - en oikeastaan osaisi edes ajatella tilannetta muulla tavalla. Seitsämän viikkoa ovat tarjonneet huiseja kokemuksia, mutta ennen kaikkea aikaa ja tilaa oman itsen kanssa, jota on todella kaivannut ja tarvinut. Ja siten, vaikka viikkojen aikana on ollut välillä haastavaa, vaikeaa, uuvuttavaa, niin loppujen lopuksi jo tässä ajassa tuntee saaneensa hirmuisesti.
Mutta niin. Samaan aikaan tuntuu haastavalta kuvitella, että palaisi, mutta myös, että olisi täällä pysyvästi. Tietyllä tapaa tuntuisi helpolta jatkaa ikuista matkailua - pitää mukana vain paria matkalaukkua, löytää matkan varrelta keinolla tai toisella se, mitä milloinkin tarvitsee - mutta sitten, kun istuu omassa uudessa asunnossa, tajuaa, että sen sijaan, että tässäkin asunnossa olisi vain vieraana, siitä haluaisi jollain tapaa tehdä itselleen kodin.
Koti on jotain, joka ei varmasti synny yhdessä yössä, vaan muotoutuu pala palalta, hiljalleen, valmiimmaksi. Minulle koti ei synny pelkästään verhoista, jotka ovat oikeaa sävyä, ja mukavasta sohvasta, vaan sen lisäksi se on tapa olla - sitä, että tiettyjen seinien sisällä saa toimia sillä tavalla, mikä tuntuu luontevalta. Vielä tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä se mahtaa näiden vaaleankeltaisten seinien keskellä olla. Parin ensimmäisen tunnin perusteella tuntuu ainakin tärkeältä päästä huomenna kauppaan ostamaan siivousaineita ja rättejä, sen jälkeen päästä kuuraamaan niin keittiö kuin kylppäri oikein puhtaaksi. Tajusin nimittäin eilen pientä huonettani siivoillessani, että tähän mennessä asuntoni ovat olleet siisteimmillään yleensä sillä hetkellä, kun olen ollut muuttamassa niistä muualle. Siten voisi olla aika antaa itselle sen verran arvoa, että siivoaisi asunnon kunnolla jo hieman aiemmin - ihan vain itseä varten.
Puolen tunnin päästä vuokranantajani poika saapunee tuomaan uusia petivaatteita. Siihen saakka taidan mennä nauttimaan uuden asuntoni yhdestä hurmaavasta elementistä - kylpyammeesta. Niin yksinkertaista, mutta ihmiselle, joka ei ole koskaan aiemmin voinut pulahtaa illan päätteeksi omassa asunnossaan kylpyyn, lämmin vaahtokylpy on vain luksusta.
Ikkunan takana taivas on tummaa sineä. Syksyisemmäksi muuttuvan taivaan alla tapahtuu jatkuvasti, mutta siitä lisää myöhemmin. Näihin tunnelmiin, huisia viikonloppua <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti