Part 25: The Polish June.

Kesä on aikaa, jolloin kaikki tuntuu olevan astetta enemmän elossa. Luonto, ihmiset, koko kaupunki. Siten koko kuun aika tuntuu kuluneen paljon enemmän jonkun muun kuin koneen ääressä.

Jos tälle vuodelle tulisi valita yksi kantava teema, niin se olisi luultavasti 'Jossei nyt, niin milloin sitten'. Aina välillä sen unohtaa, mutta taas aurinkoisten päivien ja kesän kynnyksellä samainen ajatus on palannut mieleen. Ja siten, kesäkuussa on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Aurinkoisia ja ei alkuunkaan niin aurinkoisia päiviä.

Kesäkuu ei ole ollut kaunein mahdollinen: suurimpana osana päiviä taivasta on peittänyt pilvimassa, nakaten vettä aika ajoin niskaan. Shortsit ovat saaneet vielä asua pitkälti kaapissa. Mutta on päivien sekaan mahtunut myös muutama uskomattoman kaunis ja lämmin kesäpäivä, joista ensimmäinen sattui heti kesäkuun ensimmäiseen viikonloppuun.

Jos minun pitäisi nimetä yksi paikka Puolassa, jossa ehdottomasti haluaisin käydä, se olisi Helin niemimaa. Spottasin niemimaan jo ensimmäisellä matkallani Puolaan lentokoneesta ja siitä lähtien se on kummitellut mielessä.

Helin niemimaa on käytännössä noin 40 kilometrin mittainen maakaistale Gdanskin pohjoispuolella. Kapeimmillaan niemimaalla on leveyttä vain vajaa 100 metriä, ja yhdellä kertaa voi nähdä niin Itämeren kuin Puckin lahden puoleiset rannat. Helin kalastakylä sijaitsee aivan niemimaan kärjessä ja matkalla sinne on useita pieniä kyliä ja camping-alueita. Ja loputtomasti rantaa.

Koska viikonlopulle ei ollut erityisen suuria suunnitelmia, päätin perjantai-iltana, että nyt sinne Heliin. Ja sinne minä ja pyörä sitten suuntasimme aikaisin lauanataiaamuna junalla, monen muun innokkaan matkailijan kanssa. Loppujen lopuksi tulin polkeneeksi niemimaan poikki, uineeksi vuoden ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) kerran meressä, nähneeksi kyliä ja nauttineeksi täpötäydesstä junasta vielä kotiinkin päin. Sen verran hurmaava paikka Helin niemimaa oli, että taidan pyhittää sille ihan oman kirjoituksen joku toinen kerta.

Puckin lahti, leijasurffaajien paratiisi.

Lahden toisella puolella pehmeää hiekkaa, silmänkantamattomiin.

Helin kylä.

Kesäkuun puolivälissä vuorossa oli sitten työprojekti nimeltä englanninkielinen lastenleiri, jota varten matkustimme liki 150 puolalaisen lapsen, heidän 12 luokanopettajansa, kolmen muun englannin opettajan ja neljän yleisohjaajan kanssa  Lounais-Puolaan, Szklarska Poreban kylään. Yhteensä 10-päiväisellä leirillä käytiin retkellä vesiputouksella, opetettiin (ja toivottavasti opittiin) sitä englantia, pelattiin, laulettiin, esiinnyttiin. Viimeisenä päivänä vuorossa olisi vielä ollut retki Sniezkalle, Karkonosze-vuoriston korkeimmalle huipulle Tsekin ja Puolan rajalla, mutta nelihenkinen opettajatiimimme oli niin poikki viikon työrupeamasta, että jäimme hotellille ja vain lepäsimme koko päivän. Hieman harmittaa, sillä yksi leiritoiveistani oli vihdoin päästä vuoristoon. Mutta ehkä tämä oli se hetki, jona oli aika oppia kuuntelemaan omaan kehoa ja todeta, että nyt ei vaan mennä.

Kuin Alpeilla - mutta vain Puolassa.

Kamiencyk Waterfall.

Aamulla näet vuoren.

Iltapäivään mennessä vuori on kadonnut.

 Yhtenä teemana piirrettiin lasten kanssa unelmia.

Ja jos satutte koskaan miettimään, mistä minä näihin töihin oikein päädyn, niin vastaus on aika yksioikoinen: Facebookin kautta. Niin turhanpäiväinen kuin naamakirja usein on, niin täällä se on kyllä auttanut jo pariin otteeseen työpaikkojen kanssa.

Jossain Puolan maaseudulla.

Viime viikko kului sitten palautuessa ja leiriflunssasta toipuessa. Viikonloppuna olo oli jo sen verran hyvä, että viikonloppu tuli seikkailtua pitkin Tricityä. Perjantaina käytiin oluella ja salsabileissä, lauantaina opastetulla kävelykierroksella Gdanskissa ja istumassa nuotion ympärillä rannalla, sunnuntaina teatteriharjoituksissa ja syömässä. Retkellä Sopotista löytyi kaksi uutta kahvilaa,

Lauantai-ilta rannalla. Kuvat olisivat luultavasti parempi, jos ne olisi muistanut ottaa ennen pimeää.

Heinäkuu alkaa ylihuomenna. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda tullessaan.

Part 24: Ei vettä rantaa rakkaampaa.

Tänä aamuna onnistuin lopultakin, kolmen päivän suunnittelun jälkeen sujauttamaan lenkkarit jalkaan ja hilaamaan itseni lenkille. Tie kuljetti rannalle, jossa päätin rantabulevardin sijaan mennä vesirajaan juoksemaan. 

Vaikka kello oli vasta yhdeksän, rannalla istui jo aurinkoisen päivän ensimmäiset auringonpalvojat. Vastaan tuli muutama muu ulkoilija ja pari lapsiperhettä.

Mietin juostessani, milloin rantaan mahtaa kyllästyä: milloin tulee se hetki, jolloin aaltojen humina, vaahtopäiden väri ja muoto ja vedestä heijastuva valo menettävät taianomaisen viehätyksensä. Joka päivä aivan sama vesi osuu rantaan ja silti siitä vain päivä toisensa jälkeen jää ihmettelemään ja kuvaamaan. 

Oli vastaus mikä tahansa, minä olen ainakin vielä aivan meren taian lumoissa. Muistilista tältä aamulta:

Jos on jotain mistä pidät, nauti siitä aina kun voit. 

Seuraavaa lenkkiä suunnittelessa. Nyt töiden pariin.

Part 23: Jo joutui armas aika (ja suvi suloinen).

On kuukausia, jotka kestävät ikuisuuden ja kuukausia, jotka vilahtavata salakavalasti ohi. Havaintojen perusteella toukokuu oli selvästi jälkimmäistä tyyppiä.

Mutta ei toukokuu alkuunkaan turha kuukausi ollut. Ehdin sinä aikana piipahtaa kahdella visiitillä Suomessa: ensin juhlimassa vappua ja polttareita ja sitten siskon häitä. Niiden aikana opin, että matka kotoa kolmella eri kaupunkibussilla, yhdellä lentokoneella ja yhdellä Onnibussilla siskolle kestää noin 8 tuntia. Suuntaansa. Ensi visiitillä olisi siis kiva olla vähän pidempään kuin se kaksi päivää perillä. 

Juhlakauden jälkeen kävin poistattamassa toisen neljänneksen viisaudestani. Lopputulemana näytin liki viikon sammakolta. 

Mutta nyt, kun matkat on matkattu ja naama palannut tavallisiin mittoihin, toukokuu on alkanut tuntua ihan hyvältä kuukaudelta. Tiistaista torstaihin iltoja ovat täplittäneet suomentunnit, joiden määrä on kasvanut peräti neljään tuntiin viikossa! Määränä ei kuulosta kovin huimalta, mutta sitten kun päälle ynnää kaikki ne x tuntia, joina teen syväluotaavaa tutkimusta suomen kielen koukeroihin, satuilen oppilaille tekstejä ja ylipäänsä päätän, mitä ensi kerralla tehdään, neljä opetettavaa tuntia tuntuu äkkiä enemmän kuin riittävältä. Pari työhaastatteluakin on kuun aikana sattunut vastaan, joten mielenkiinnolla odotellaan, onko lähitulevaisuudessa tiedossa jotain muitakin puuhia.

Viimeisimmässä parissa viikossa parasta kaikesta on silti ollat se huima tosiasia, että kesä alkaa ihan oikeasti olla täällä (vaikka kova tuuli ja taivaalla jatkuvasti risteilevät pilvet eivät siitä joka päivä ole aivan vakuuttaneetkaan). Tänään oli ensimmäinen päivä, kun uskalsin lähteä shortseissa ja topissa kaupungille - lopputuloksella vuoden ensimmäiset hienoisesti palaneet olkapäät. Vaikka välillä tuntuisi paljon hienommalta olla se viikinki, jonka hymyä tuulet, tuiskut tai kaamos eivät hyydytä, viimeaikaisten havaintojen pohjalta tuntuu olevan myöntäminen, että niin säällä kuin valon määrällä todella on joku vaikutus. Tulin tänään laskeneeksi, että viimeisen 8 päivän aikan olen käynyt 4 kertaa juoksemassa - ihan vain siksi, että neljänä päivänä sää on sattunut näyttämään hyvältä ja teki mieli lähteä ulos. 

Kesä on löytänyt tiensä myös kauppoihin. Viime lauantaina kävimme torilla ja mukaan tarttui niin mansikoita, raparperia, kukkakaalia kuin uusia perunoitakin. Parin-kolmen kilon kasviserän hinnaksi tuli  lopulta noin 16 zlotya, eli nelisen euroa. Przymorzen torille, Zielona Rynekiin, voisi suunnata siis toistekin. 

Lopputuloksena eilen syötiin hyvin värikkäästi:

(kyllä - koitan implementoida kuppisoosin myös osaksi puolalaista kesäpöytää)

Valon myötä myös mieli on keventynyt. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Onpa ihana, että alkaa olla kesä.