Part 12: Back to square one.

Jotta mullistuksia ei olisi vahingossakaan liian vähän, oli jälleen eilen aika jättää yksi vaihe taa ja siirtyä kohti seuraavaa:

Viimeiset kaksi tuntia olen saanut kokea jotain itselleni aivan uutta: sen aikaa olen päässyt asumaan elämäni ensimmäistä kertaa aivan yksin, omassa yksiössä. Ja vielä tällä hetkellä on myönnettävä, että uusi asumismuoto tuntuu aika kummalta: tilaa on niin runsaasti, hiljaisuutta lähtökohtaisesti jokaisessa kulmassa. Vaikka asunto on kalustettu, tuntuu se vielä aika ankealta ja kolkolta: asunnossa on toki jo odottamassa mattoa, huonekalua, kohtalainen määrä astioita keittiössä, mutta jotenkin sellaisten kotoisten elementtien - verhojen, taulujen, asettien, kuppien ja kappien, leipien ja hedelmien, pöydällä lojuvien papereiden - uupuessa, tilaa tuntuu vain olevan jopa vähän liiaksi.

Sinänsä on hassua huomata, kuinka nopeasti tiettyyn rutiiniin ehtii sopeutua. Vaikka en missään kohti ole liiemmin riemuinnut aikaisemman majapaikkani vähäisestä tilasta, ja haikaillut säännöllisesti koko sielläoloaikani oman asunnon perään, niin silti juuri nyt on myönnettävä, että näemmä siitä on ehtinyt tulla jo minulle jonkinlainen normaali. Ja siten, uusien seinien keskellä, tuntuu palloilevansa vielä aika eksyneenä.

Tovi sitten nostin kaikki tavarani matkalaukuista kaappeihin. Tähän asti olen tietyllä tapaa odottanut, että pääsisin aamuisesta rutiinista nostaa toinen matkalaukuista sängylle ja vasta sitten miettiä, mitä sinä päivänä voisi laittaa päälle. Mutta sitten tänään, koittaessani keksiä tavaroille järkeviä ja luontevia paikkoja huomasin, että se on ollut tietyllä tapaa keino lieventää tilannetta. Että kaikki olisi jotenkin väliaikaista, vielä palautettavissa ennalleen, kun suurin osa tavaroista on jatkuvasti matkalaukuissa ja sitä asuu vain pienessä oranssissa huoneessa. Mutta sitten tänään, nostaessani vaate vaatteelta, kirja kirjalta ja kenkä kengältä tavaroita eri kaappeihin, omaan mieleen alkoi iskostua, että tämä on nyt tässä. Että sen sijaan, että olisi vain visiitillä, sitä todella on täällä, olemassa ja asumassa - etsimässä ja tekemässä itselleen kotia.

Vajaan seitsämän viikon aikana olen oikeastaan ollut vain todella onnellinen, että tulin lähteneeksi Puolaan - en oikeastaan osaisi edes ajatella tilannetta muulla tavalla. Seitsämän viikkoa ovat tarjonneet huiseja kokemuksia, mutta ennen kaikkea aikaa ja tilaa oman itsen kanssa, jota on todella kaivannut ja tarvinut. Ja siten, vaikka viikkojen aikana on ollut välillä haastavaa, vaikeaa, uuvuttavaa, niin loppujen lopuksi jo tässä ajassa tuntee saaneensa hirmuisesti.

Mutta niin. Samaan aikaan tuntuu haastavalta kuvitella, että palaisi, mutta myös, että olisi täällä pysyvästi. Tietyllä tapaa tuntuisi helpolta jatkaa ikuista matkailua - pitää mukana vain paria matkalaukkua, löytää matkan varrelta keinolla tai toisella se, mitä milloinkin tarvitsee - mutta sitten, kun istuu omassa uudessa asunnossa, tajuaa, että sen sijaan, että tässäkin asunnossa olisi vain vieraana, siitä haluaisi jollain tapaa tehdä itselleen kodin. 

Koti on jotain, joka ei varmasti synny yhdessä yössä, vaan muotoutuu pala palalta, hiljalleen, valmiimmaksi. Minulle koti ei synny pelkästään verhoista, jotka ovat oikeaa sävyä, ja mukavasta sohvasta, vaan sen lisäksi se on tapa olla - sitä, että tiettyjen seinien sisällä saa toimia sillä tavalla, mikä tuntuu luontevalta. Vielä tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä se mahtaa näiden vaaleankeltaisten seinien keskellä olla. Parin ensimmäisen tunnin perusteella tuntuu ainakin tärkeältä päästä huomenna kauppaan ostamaan siivousaineita ja rättejä, sen jälkeen päästä kuuraamaan niin keittiö kuin kylppäri oikein puhtaaksi. Tajusin nimittäin eilen pientä huonettani siivoillessani, että tähän mennessä asuntoni ovat olleet siisteimmillään yleensä sillä hetkellä, kun olen ollut muuttamassa niistä muualle. Siten voisi olla aika antaa itselle sen verran arvoa, että siivoaisi asunnon kunnolla jo hieman aiemmin - ihan vain itseä varten.

Puolen tunnin päästä vuokranantajani poika saapunee tuomaan uusia petivaatteita. Siihen saakka taidan mennä nauttimaan uuden asuntoni yhdestä hurmaavasta elementistä - kylpyammeesta. Niin yksinkertaista, mutta ihmiselle, joka ei ole koskaan aiemmin voinut pulahtaa illan päätteeksi omassa asunnossaan kylpyyn, lämmin vaahtokylpy on vain luksusta.

Ikkunan takana taivas on tummaa sineä. Syksyisemmäksi muuttuvan taivaan alla tapahtuu jatkuvasti, mutta siitä lisää myöhemmin. Näihin tunnelmiin, huisia viikonloppua <3

Part 11: Seikkailulla puolalaisessa kaupassa.

Viiden Puolassa vietetyn viikon aikana ruokakaupasta on ehtinyt tulla oiva tuttava. Yöpaikan vaihdellessa en ole vielä kiinnittynyt yhteen tiettyyn lähikauppaan, huomannut yhtä ketjua toista paremmaksi ja siten jatkuvasti eri putiikeissa. Suomalaisen kauppaketjuvalikoimaan verrattuna vaihtoehtoja on huimasti, ja siten eri kauppojen valikoimien tutkiminen ja käytäville eksyminen on aika hyvää hupia.

Vaikka kauppojen tarjonta selviää useimmiten vain puolaksi, olen tähän mennessä selvinnyt sieltä aika helposti ulos. Kokkailuni pyörivät tosin pääasiallisesti kasvisten, hedelmien, juuston, pastan ja papujen ympärillä, joiden ostamiseksi ei tarvita äärimmäistä sanavarastoa. Kerran purjo jäi tosin kauppaan, kun en tiennyt, mitä numeroa vaa'asta tulisi painaa. Tästä eteenpäin muistanen ikuisesti, mikä por oikein on.

Ainoan poikkeuksen ruokalistalla selvästi puolalaiseen suuntaan tekevät pierogit, nuo armaat dumplingmaiset pallerot. Olen syönyt muutamia kertoja pinaattisia versioita, ja tykästynyt kovasti. Eilisellä kauppareissulla mukaan tuli napattua uutta makua, kokeilumielessä. Tänään huomasin töpänneeni ensimmäistä kertaa kunnolla puolalaisessa kaupassa.

Olen jostain syystä tähän asti ajatellut, että pierogit voivat olla vain suolaisia. Kaivettuani paketin kuitenkin tänään kaapista sain todeta, ettei näin näemmä välttämättä ole, vaan pierogit voivat sisältää muun muassa mansikoita ja kermavaahtoa:

Päivällisestä ei siis tullut aivan sitä, mitä olin ajatellut, mutta mansikkaiset pierogit olivat ihan hyviä - ainakin jäätelöllä ja mustikoilla höystettynä.


Muutoin Puolaan kuuluu jälleen kerran aika suunnatonta väsymystä. Jotenkin viime viikko ei vain ollut parhaassa mahdollisessa balanssissa ja turhan monena yönä sänkyyn on tullut suunnattua aivan liian myöhään mitä kummallisimmista syistä. 
Väsymyksen parhaimpia puolia on kuitenkin, että väsynenä energiaa ei riitä turhuuksiin, vaan niin ajattelussa kuin tekemisessä keskittyy olennaiseen. Tänään tulin pitkästä aikaa lähteneeksi päämäärättömälle vaellukselle, päätyen lopuksi pariksi tunniksi seikkailulle metsän siimekseen.

Tennarit eivät varmasti olleet paras valinta kapuilla poluttomilla rinteillä, farkut järkevin asuste juoksennelle aurinkoisena päivänä. Tukassakin saattaisi olla vähemmän roskia ja risuja, jos epämääräisissä ryteiköissä seikkailun sijaan malttaisi pysyä polulla. Mutta ehkä juuri se suunnittelemattouus ja huolettumuus tekivät retkestä niin ihanan virkistävän. 

Rakastan puiden väleistä heijastuvan iltapäiväauringon säteitä. Minkä lisäksi muutenkin, jatkuvien sadekuuroisten päivien jälkeen, tuntui ihanalta viettää iltapäivä vaihteeksi auringon alla.

Kotimatkalla kävin ostamassa parin korvatulppia. Seuraavaksi suunta kokeilemaan, onko niistä nukkumiseen mitään apua.

Part 10: When it somehow starts to feel like home.

Tajusin juuri, että olen ehtinyt olla jo kuukauden uuden maan päällä. Ja hiljalleen, sen alkaa myös tuntea.

Viime lauantaina onnistuin heräämään yhdeltä iltapäivällä, nukuttuani sitä ennen liki 12 tuntia. Kuinka mainiolta oikeasti tuntuukaan herätä parin viikon jatkuvan koomaan jälkeen virkeänä. Jatkaa lauantaita tuskastuttavan tavallisesti - syödä aamiaista, pukeutua, käydä kävellen kaupassa. Aurinkoisessa päivässä ei siis ollut mitään sen kummempaa. Silti kotimatkalla, raahatessani kahta kauppakassia pitkin wrzeszcziläistä katua (uskokaa vain, Wrzeszcz on oikeasti paljon helpompi sanoa ääneen kuin kirjoittaa) kohti työkaverini asuntoa, miulle iski ensimmäistä kertaa se tunne. Että enää en ole pelkkä vierailija, joka katselee kaupunkia kummastuneena, vaan että oikeastaan alan olla osa sitä - yksi pala muiden mukana kaupungin kuplan sisällä. Ja että se tuntuu aika hyvältä.

Omalla tavallaan tuntuu hieman kummalliselta tuntea olonsa kotoisaksi - käytännössähän minulla kun ei vieläkään ole täällä kotia. Viimeiset kuusi päivää olen majaillut työkaverini yksiöss', ja rakastunut paikkaan aivan täysillä. Alkuun epäilin hieman katutasossa olevia ikkunoita, katua pitkin koko päivän kolisevia ratikoita, mutta jo tässä ajassa niihin on sopeutunut. Nyt tuntuu jopa aika miellyttävältä avata pimennysverhot, leikata kasviksia ikkunalaudalla avoimen ikkunan vieressä. Kiittää pyörällä ohiajavia poikia, jotka huikkaavat Smacznego, kun istut ikkunalaudalla syömässä salaattia. Yksinasumisen onnea kestää tällä haavaa sunnuntaihin, mutta ehkä paluu pieneen huoneeseen lisää motivaatiota etsiä sitä omaa kotia.

Käytännön tasolla en myöskään vielä ole aivan paikallisten tasolla. Viimeksi eilen illalla onnistuin eksymään pyörällä aivan totaalisesti ja pienestä kierroksesta tuli reilun tunnin iltalenkki. Kahvilassa onnistun jo tervehtimään ja ehkä auttavista kertomaan puolaksi, mitä haluaisin juoda, mutta myyjän kysyessä lisätietoja, on taas pakko vaihtaa englanniksi. Eilen tapaamani kahvilanmyyjä totesi tosin rohkaisevasti, että äännän hyvin sen vähän puolan, mitä tähän mennessä osaan. Aamujen muututtua helpommiksi olen viime viikosta alkaen osallistunut aamuisille puolantunneillemme töissä, joten ehkä laajemmasta sanavarastosta on vielä toivoa.

Mitä muuta sitä elämästä kertoisi. Viime lauantai-iltana tutustuin kahteen saksalaiseen sattumalta keskustassa. Sunnuntaina söimme pihalla brunssia, kävimme katsomassa Gdansk-Poznan futismatsin stadionilla. Menimme lossilla katsomaan vanhaa linnoitusta, joka oli jo kiinni. Ostimme päivälliseksi kaali-lihapataa ja makkaroita kummallisesta telttaravintolasta, liftasimme takaisin keskustaan bussia odotellessa. 

Poznan voitti, mutta silti Gdanskin päässä tuntui juhlalta.

 Lossimatkalla.

 Puolalaisella illallisella.

 Auringonlasku bussipysäkillä, Volvoa vielä odotellessa.

Eilen töiden jälkeen nukahdin vahingossa lattialle. Kävin illalla taas yhdessä kivassa kahvilassa kupillisella teetä, ja ajamassa sillä pyörällä. Ja tapasin sillä matkalla elämäni ensimmäisen puolalaisen siilin.

Elämä on siis edelleen hyvin epäsäännöllistä, kummaa, muodotonta. Mutta juuri nyt, tuntuu hyvältä että se on vain ja juuri niin.

Starbucks menee nyt kii - siispä palaamisiin. <3

Part 9: Irtiottoja arjessa - vai juuri sitä, mitä arjen kuuluisikin olla?

Tehokkaasti ilmastoidun toimiston suurimpana haittapuolena on, ettei töistä lähtiessä osaa yhtään sanoa, kuinka kuuma tai kolea ilma odottaa oven ulkopuolella. Tänään, parin hieman syksyisemmän päivän jälkeen sää oli tänään taas yhtä kesää, ja tajusin jo pari korttelia poljettuani, että pitkän housut ovat aivan liikaa. 

Tänään työpäivän jälkeinen pyöräily kuljetti Oliwan kautta Przymorzeen, jossa pysähdyin lopultakin käymään kauppakeskus Galleria Przymorzessa (kyllä - sana galleria herättää minussa edelleenkin usein aivan muita mielleyhtymiä kuin loppumattoman paletin kauppoja. Viimeksi sunnuntaina ehdin olla sen pienen tovin positiivisesti ihmeissäni, kuinka paljon Poznanissa panostetaan taiteeseen, kunnes sisäänastuminen palautti todellisuuteen). Ei siis sillä, että tässä Galleriassa olisi sinänsä mitään erityistä. Olen vain nähnyt siitä jatkuvasti tienviittakylttejä ja mainoksia, polkenut lukuisia kertoja ohi tietämättä, mistä paikasta kyse, kunnes sitten tänään palat loksahtivat yhteen. Yksi plus yksi on kaksi.

Huiman ostostelun (pyöränkellon ja -lampun, wohai!) aikana mieleeni palasi erään kaverini kanssa käyty viesteily, jossa aiheena oli, kuinka pienillä asioilla voi hiljalleen tuoda arkipäiviin lisää hyvää, kaivattua fiilistä. Sen sijaan,  että kerralla koittaisi muuttaa kaiken, muutoksen voi aloittaa pienestä: uusi kahvila, pieni juttutuokio, kävely puistossa, hyvä kirja, leipominen - oikeastaan mikä tahansa.

On pelottavaa huomata, kuinka jumittunut oma pää tiettyyn 'järkevään' arkirytmiin on. Sen sijaan, että todella menisi virran mukana ja antaisi maailman näyttää kaikki ihmeensä, niin ainakin itse huomaan aivan liian usein kieltäväni itseltäni tuon tilan, johonkin järkevään vedoten. Järkeilyjen lista on loputon: työpäivän jälkeen on niin väsynyt, että on levättävä jaksaakseen seuraavana. Pyykit pitää pestä, ruokaa seuraavalle päivälle kokattava. Hoidettava joku tärkeä, sovittu asia. Liikuttava, jotta pysyisi kunnossa eikä paisuisi. Mentävä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisi seuraavana päivänä töissä.

Aina välillä on toki niitä päiviä, jolloin on todella pysähdyttävä tekemään ruokaa tai pesemään sukkia, kun niin jääkaappi kuin sukkalaatikko huokaavat tyhjyttään, mutta paikka paikoin niihin jää liiaksi kiinni. Järkevältä ja tarpeelliselta kuulostava toiminta saattaakin olla vain pakopaikka, tapa pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi kohtaamaan sitä, mitä todella haluaa. Järkyttämään tasapainoa ja elämänrytmiä, jossa meidät on opetettu elämään.

Eilen oli se päivä, jolloin oli aika jyskyttää pari koneellista pyykkiä matkalaukun käytyä tyhjäksi. Päivä, jona keho ja mieli tarvitsivat oikeaa, rehellistä unta. Keho venytyksiä auetakseen edes vähän erinäisistä lukoista. Tänään sen sijaan tunsin, että on tehtävä toisin - tehtävä ja liikuttava saadakseen taas uutta virtaa.

Kauppakeskuksessa iskeneestä hetkellisestä mielijohteesta poljin hakemaan bikineitä ja pyyhettä. Pysähdyin pizzeriassa ja pian poljin kohti rantaa pizzalaatikko tarakalla. Missäänhän ei ole sanottu, ettei päivällistä voisi nauttia rannalla.

Jälkiruoaksi päätin liittyä rannalla pyörineelle zumba-tunnille. Järkevä puoleni koitti tovin herjata, että heti ruoan jälkeen on aivan liian täynnä zumbatakseen, mutta päätin uhmata kieltoa ja kokeilla. Tällä hetkellä pomppiminen hiekassa tuntuu hurmaavana lihasjumituksena jaloissa.

Illan päätteeksi jätin viimeisetkin järkevyyden rippeet rannalle ja suuntasin uimaan. Aivan liian usein merenrannalla päähän jää enemmän tai vähemmän järkevyyttä - pahimmillaan veteen kahlaa vain reittä myöten, sillä muuten bikinit ja pyyhe kastuvat. Tai jos uskaltautuu kokonaan veteen saakka, katsoo vain rannalle, sillä pelkää tavaroiden muuten katoavan. Tai vähintään pitää pään pinnalla, sillä muuten hiuksiin menee suolaa ja niitä saa olla pesemässä. Mutta ei. Tänään meressä ei ollut tippaakaan järkevyyttä. Ja kuinka taivaalliselta se tuntuikaan.

Olen asunut samaisen meren ääressä liki kuusi vuotta. Silti koskaan ennen ei ole tuntunut yhtään niin luonnolliselta lähteä työpäivän jälkeen rannalle uimaan.

Nyt alkaa tuntua siltä, että on aika jättää kone ja suunnata levolle. Näihin tunnelmiin, malja pienille teoille.

Part 8: Toivoton junailija matkaa halki Puolan.

Viime viikonloppu kului hieman uudenlaisissa merkeissä: Gdanskissa oleilun sijaan tulin perjantai-iltapäivänä hypänneeksi junaan ja matkanneeksi 500 kilometrin päähän Kostrzyn nad Odraan Woodstock-festivaaleille. Retki, joka päätyi olemaan aikamoinen kokemus.

Perjantain aluksi ajoin junalla 200 kilometriä harhaan ja pääsin kokemaan elämäni pisimmän taksimatkan kahden samaisen virheen tehneen slovakialaisen kanssa. Kolme tuntia myöhemmin jäimme taksista pimeän metsätien päähän. Pimeää tietä kohti musiikkia kulkiessa ehti muutaman kerran miettiä, minne oikein on tullut lähdettyä. Mutta lopulta tie päättyi valon ja musiikin täyttämälle festarialueelle. Karusellin valoista löysin ystäväni vuosien takaa. Kaikki on taas kunnossa.

Tästä eteenpäivä reilu päivä kului aivan toisessa ulottuvuudessa. Metallia, ska'ta, sambakulkueita, joogatunteja. Hare krishna -karkelot, mutapainia. Kauppakatu, ruokakojuja, olutta neljällä zlotylla. Ja ne 750 000 muuta aivan yhtä pölyistä ja riemulla, rauhalla ja rakkaudella täyttynyttä ihmistä levittäytyneenä metsiin, nurmikoille, keikkalavoille, loputtomiin jonoihin. Jotain aivan käsittämätöntä. 

Ska-P perjantaiyössä / Sambakarnevaalit lauantaiaamussa

Kaikesta uudesta ja erikoisesta huolimatta tuntui myös aika mahtavalta kellahtaa lauantai-iltapäivänä ystäväni kanssa nurmikentälle makaamaan ja jutella ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen samassa tilassa, kaikessa rauhassa. Vaeltaa lauantain viimeisen keikan pauhatessa telttojen täyttämään pimeään metsään katsomaan tähtiä. Nukkua aivan liian vähän keltaisessa teltassa pelkällä joogamatolla, pestä hiukset jääkylmän vesihanan alla.

Jos tällä reissulla jotain tuli opittua, niin mieleen tulee ainakin kolme asiaa:

1. Jos joskus suuntaat Woodstockiin, matkusta Kostzyn Wielskopolskin sijaan Kostrzyn nad Odraan

2. Jos joskus lähdet Woodstockiin, lähde matkalle ilman kiirettä paluusta

3. Jos kohta 2 ei onnistu ja joudut hyppäämään tiettyyn junaan ehtiäksesi perille, ole juna-asemalla ajoissa

Sunnuntainen paluumatka ei siis myöskään mennyt aivan kuten Strömssössä, vaan onnistuin missaamaan ensimmäisen junan tultuani asemalle aika viime hetkillä ja tajuttuani vasta junan lähtöminuuteilla, että miun ja lähtölaiturin välissä oleva ihmismassa odottaakin Gdanskin junan sijaan pääsyä puolen tunnin kuluttua lähtevään Berliinin junaan. Onneksi lippukassalta sai ostettua kolmannen junalipun sille viikonlopulle. Ja kahta tuntia myöhemmin laiturin kautta pääsi Poznanin junan lattialle, parin tunnin vaihdon jälkeen vielä viimeiselle etapille Poznanista kohti Gdanskia. 

Onneksi puolalaisissa junissa on tunnelmaa.

Gdanskin päässä päivät jatkavat kulkuaan. Parina viime aamuna ilmassa on ollut jotain syksyistä -- päivien ja iltojen aikana kaupunki on hukkunut hurjien ukkoskuurojen alle. Töissä on ollut hauskaa, mutta iltaisin kotiin saavuttua tuntuu edelleen vähän ontolta ja hukkuneelta. Mutta ehkä pala palalta arkikin asettuu uomiinsa.

Nyt siirryn toteuttamaan viikon muhinutta suunnitelmaa ja muutan tilapäisesti työkaverini luokse tämän ollessa Suomessa. Toiveena saada vähän enemmän omaa tilaa ja aikaa etsiä puuttuvia palikoita. Mielenkiinnolla katsoen, kuinka retkellä käy.

Näihin tunnelmiin, hymyjä ja haleja loppuviikkoon. <3