Tajusin juuri, että olen ehtinyt olla jo kuukauden uuden maan päällä. Ja hiljalleen, sen alkaa myös tuntea.
Viime lauantaina onnistuin heräämään yhdeltä iltapäivällä, nukuttuani sitä ennen liki 12 tuntia. Kuinka mainiolta oikeasti tuntuukaan herätä parin viikon jatkuvan koomaan jälkeen virkeänä. Jatkaa lauantaita tuskastuttavan tavallisesti - syödä aamiaista, pukeutua, käydä kävellen kaupassa. Aurinkoisessa päivässä ei siis ollut mitään sen kummempaa. Silti kotimatkalla, raahatessani kahta kauppakassia pitkin wrzeszcziläistä katua (uskokaa vain, Wrzeszcz on oikeasti paljon helpompi sanoa ääneen kuin kirjoittaa) kohti työkaverini asuntoa, miulle iski ensimmäistä kertaa se tunne. Että enää en ole pelkkä vierailija, joka katselee kaupunkia kummastuneena, vaan että oikeastaan alan olla osa sitä - yksi pala muiden mukana kaupungin kuplan sisällä. Ja että se tuntuu aika hyvältä.
Omalla tavallaan tuntuu hieman kummalliselta tuntea olonsa kotoisaksi - käytännössähän minulla kun ei vieläkään ole täällä kotia. Viimeiset kuusi päivää olen majaillut työkaverini yksiöss', ja rakastunut paikkaan aivan täysillä. Alkuun epäilin hieman katutasossa olevia ikkunoita, katua pitkin koko päivän kolisevia ratikoita, mutta jo tässä ajassa niihin on sopeutunut. Nyt tuntuu jopa aika miellyttävältä avata pimennysverhot, leikata kasviksia ikkunalaudalla avoimen ikkunan vieressä. Kiittää pyörällä ohiajavia poikia, jotka huikkaavat Smacznego, kun istut ikkunalaudalla syömässä salaattia. Yksinasumisen onnea kestää tällä haavaa sunnuntaihin, mutta ehkä paluu pieneen huoneeseen lisää motivaatiota etsiä sitä omaa kotia.
Käytännön tasolla en myöskään vielä ole aivan paikallisten tasolla. Viimeksi eilen illalla onnistuin eksymään pyörällä aivan totaalisesti ja pienestä kierroksesta tuli reilun tunnin iltalenkki. Kahvilassa onnistun jo tervehtimään ja ehkä auttavista kertomaan puolaksi, mitä haluaisin juoda, mutta myyjän kysyessä lisätietoja, on taas pakko vaihtaa englanniksi. Eilen tapaamani kahvilanmyyjä totesi tosin rohkaisevasti, että äännän hyvin sen vähän puolan, mitä tähän mennessä osaan. Aamujen muututtua helpommiksi olen viime viikosta alkaen osallistunut aamuisille puolantunneillemme töissä, joten ehkä laajemmasta sanavarastosta on vielä toivoa.
Mitä muuta sitä elämästä kertoisi. Viime lauantai-iltana tutustuin kahteen saksalaiseen sattumalta keskustassa. Sunnuntaina söimme pihalla brunssia, kävimme katsomassa Gdansk-Poznan futismatsin stadionilla. Menimme lossilla katsomaan vanhaa linnoitusta, joka oli jo kiinni. Ostimme päivälliseksi kaali-lihapataa ja makkaroita kummallisesta telttaravintolasta, liftasimme takaisin keskustaan bussia odotellessa.
Poznan voitti, mutta silti Gdanskin päässä tuntui juhlalta.
Lossimatkalla.
Puolalaisella illallisella.
Auringonlasku bussipysäkillä, Volvoa vielä odotellessa.
Eilen töiden jälkeen nukahdin vahingossa lattialle. Kävin illalla taas yhdessä kivassa kahvilassa kupillisella teetä, ja ajamassa sillä pyörällä. Ja tapasin sillä matkalla elämäni ensimmäisen puolalaisen siilin.
Elämä on siis edelleen hyvin epäsäännöllistä, kummaa, muodotonta. Mutta juuri nyt, tuntuu hyvältä että se on vain ja juuri niin.
Starbucks menee nyt kii - siispä palaamisiin. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti