Part 32: One ending, yet another beginning.

2015. The year that could mostly be described as the year of trial and error (and maybe learning something on the way).

This was the first full year I've lived abroad. Possibly thanks to that, when Finland still a year ago felt more like a burden I had to visit, this year I already felt like going back. Apparently a lot, as in total I flew towards north 6 times during the past year and spent all together 54 days there. And still I feel some I would need few more days.

Sometimes it is those small things. A picture, a landscape and a smell
you never thought you'd miss. When it's there - you realize you do.

The year started by me leaving a job and jumping into unknown. That unknown showed there are many opportunities, if you are just open enough to go for them. In the beginning of the year I never could have imagined I would be teaching kids on a summer camp, teaching Finnish in a language school, or working full-time in a start-up. Sometimes I keep on wondering, if I have anything to give to any job, but apparently, based on those who have decided to hire me, I still do. I really thank you for the trust you've had on me.

During the year one relationship came to an end. Surely for the best for both of us, but still it always makes you sad to let something go. To be again a single girl, when people around you keep on getting engaged and married. But just for a status, it would be insane to hold up on anything. Still, for certain moments I feel so happy I had you around - thank you so much for living both the ups and the downs with me for the first half of the year. I will keep on smiling for the silly memories. And surely, for all the hedgehogs I still have.

     

The year with funny hedgehogs. Almost all the time, almost everywhere. 

There has been so many great moments this year. Especially the summer and early autumn were probably the best times I've had since I arrived to Poland. Also trips to Torun, Berlin, Spain and Lithuania had their special twist. 

But despite the great moments, the overall feeling I have from this year is that I would be standing in a crossroad, always waiting or looking for something; being all the time between things and never fully there. And thanks to that, I somehow feel I would all the time be failing in almost everything I do. Especially failing in existing and being in the moment. Failing in being available for people I care about.

Always going - but why, what for, they might have forgotten to tell.

I know I needed to live through it all - move to Gdansk, start building a life from a scratch. Feel sad and lonely, then yet again joyful and happy. Set too high goals and feel unsatisfied when not fully reaching them. Work too much before learning to take it easy again. It might have appeared I've been distant, busy and drown into my own world from time to time, but I guess mainly to figure out some things I apparently had to figure out. 

So 2015 has definitely been a good-bad year. A year with happy moments that could make me cry (out of greatness of them), but also a year with long periods of stress, frustration and inadequacy. As always, hard times are there to teach us something. And so, after spending last 4 days home sick with an intention to make a review about my last year and defining aims for the next one (but never actually doing so), after writing this I actually know, what I hope for 2016.

And that is: to be. 

To be who I am (and to whom I am turning into all the time more and more).

To be the friend, the daughter, the sister, the grandchild, the possible girlfriend, the colleague, the flatmate I am. Be that more, be that more actively. Have time for others, have the time to be there and help whenever and however needed. Be connected in ways there's no need to doubt. 

To be more open. Be open for possibilities that cross our ways. Be open for new people - who could tell what kind of a role they might play in our future. Be more open for others: for their time and their help. Small hedgehogs tend to hold things to themselves and keep on struggling, but maybe allowing others to get closer wouldn't harm.

To be. Now. A head can be filled with questions, plans, ideas and worries related to future, but when wondering too much what could be, there is a risk you miss, what there is now.

And definitely: not to be busy.

When the theme for 2015 seemed to be 'If not now, when then', the ones for 2016 could be 'Focus on what matters' and 'Be there'. 

For now the only things that are fixed for next year are 2 concerts in April. Which means, there are still 364 days (thanks to leap year) to make plans for and to live and enjoy together. I have no idea what all next year will bring along, but I try to stay open for it. Allow it to happen. Hopefully, with some great company around.

For these themes, I will wish you all the best for the New Year 2016. I hope it would turn out to be, if not what you wanted, at least what you needed.

Part 31: Kun on aika palata kotiin / When it's time to get back home.

Klo 7.45. Ulkona on säkkipimeää.
Klo 8.00. Taivas on muuttunut mustasta tummansiniseksi.
Klo 8.20. Taivas on vaaleansininen. Maa on märkä ja harmaa, puissa ei riipu lehden lehteä. Hyvää huomenta marraskuinen Suomi.

Aika tekee ihmisessä kummia muutoksia. Siinä missä vuosi sitten matka märkään, pimeään ja koleaan pohjolaan tuntui pääasiassa vastenmieliseltä ja kuluttavalta, tänä vuonna samainen määränpää löi laudalta jopa suunnitelman lähteä Karibialle.

Syksy on ollut aikamoista haipakkaa, hyvässä ja huonossa. Siinä sivussa olen kuitenkin tullut useamman kerran samaan loppupäätelmään, että oma aika taitaa olla arvokkainta, mitä tässä maailmassa on tarjota. Vaikka elämän ei tietyillä mittareilla voi sanoa olevan Puolassa hullumpaa, mukana kulkee aina se paino, että ihmisille ja asioille, joita Suomeen on jäänyt, ei vain ole aikaa. Jos joku päivän päätteeksi olisi kysynyt, harmittiko omien tämän hetkisten juttujen vai perheen ja ystävien jääminen siltä päivältä väliin enemmän, vastaus olisi ollut aika selvä.

Täällä sitä siis ollaan. Reilu pari viikkoa kuulosti alkuun niin pitkältä ajalta, että kaikkea ja kaikkialle ehtisi ilman kiirettä, mutta niin päivät vierii ja asioita vain riittäisi. Jos vuoden aikana jotain on tullut opittua, niin ainakin se, että kaikkea tuskin koskaan ehtii. Surkuttelun sijaan taitaa siis olla parempi vain hymyillä ja nauttia niistä lyhyistäkin hetkistä, joita sentään saa.

Ulkona näkyy lunta. Ihmeellinen matka.

Joskus aurikokin jopa paistaa.

----

7.45 am. Outside, it's perfectly dark.
8.00 am. Sky has turned from black to dark blue.
8.20 am. Sky is light blue. Everything is wet and grey, all trees without a single leaf. Good morning to you too, Finland in November.

Time changes weird things in us. While one year ago I couldn't have imagined anything more uninviting and exhausting than travelling to cold, wet and grey Finland, this year the same destination managed to beat even Caribbeans.

This autumn has been pretty busy one, but one conclusion that has come occurred to me several times is, that the most valuable thing we have is our time. I couldn't say life in Poland isn't nice (naturally depending on, how nice is defined and measured), but still over there the constant weight of being gone from family and friends is in me. If someone would come to me and ask at the end of the day, do I regret more missing the things that keep me busy in my own life, or the people I have left to Finland, it wouldn't have been a hard choice.

As a conclusion, here I am - sitting in a train on my way to Eastern Finland. As a first thought these bit more than 2 weeks I have here seemed like long time. So long one would have time for everything without rush. The reality however seems to be there will never be time for everything. One could feel sad about it, but I prefer enjoying what I'm able to have - after all it's more than nothing.

Outside the landscape have turned white. Time to keep on going.

Sometimes sun even shines.

Part 30: Patience you must have, my young padawan.

Silirimpris. Lokakuu. Aika lentää ja nainen siinä mukana.

Viime aikoina on ollut aika kiire, mikä näkyy suoraan muun muassa siinä, ettei aikaa muttei myöskään päänsisäistä kapasiteettia ole ihan hirveästi ollut istua alas satuilemaan – ainakaan mitään järkevää. Syyskuun aikana Puolassa on piipahtanut vieraita, Puolasta on piipahdettu viikonloppuseikkailulle Liettuaan ja kotiseudulla on tehty kaikenlaista arkista, eli istuttu toimistossa, pidetty oppitunteja, yritetty opetella uusi tapa käydä salilla, tavattu kavereita, koetettu jossain välissä muistaa pestä vaatteet ja kokata. Ja tuli viime viikolla vielä uuteen asuntoonkin muutettua. Kivoja juttuja, mutta kokonaisuudessaan sellainen paketti, että syysuupumuksesta ei olla oltu kovin kaukana.

Sunnuntaikahvilla Cafe Retrossa.

Väsyneenä painaessa on käynyt kerran ja toisenkin mielessä, että saa tämä puolalainen elo pian olla. Että voisin pian pakata repun ja karata muutamaksi viikoksi Karibialle. Vaihtaa ehkä työpaikkaa, tai asuinmaata, tai vaikka molempia. Lähteä ihan toiseen junaan kuin jossa nyt kuljetaan.

Klub Zakin etupiha ja uusin taideteos.

Parin aurinkoisen ja rennommissa merkeissä vietetyn viikonlopun jälkeen energiat alkavat hiljalleen palautua ja hitaammasta elämästä on jälleen saanut otteen. Eilen ja tänään on ollut jopa sellainen olo, että ei elo ehkä kuitenkaan kovin hullumpaa olekaan – vaikka toinen polvi on kipeä, vaikka uudessa kodissa on öisin todella kylmä lämmityskauden odottaessa vielä itseään (kuinka onnelliseksi kesällä käsimatkatavaroissa raahaamani Haltin makuupussi minut taas onkaan tehnyt), vaikka töitä on yhtä paljon ja aikaa yhtä vähän kuin viikko sitten. Kuten jo tovi sitten työkoneeni taustakuvaksi vaihtamani kuva toteaa ”Jos et pidä jostain, muuta se. Jos et voi muuttaa sitä, muuta asenteesi”. Siinä kai se taikasana tyytyväisyyden täyttämään elämään lepää.

Launtaikävelyillä Park Oliwskissa.

Vaikka All iz well –asenne on täyttänyt jälleen mielen ja asioita tekee ainakin hetken tai kaksi ilolla, mielenkiinnolla ja innostuksella, pinnan alle tuntuu jääneen se vakaa tunne, että jossain kohti jonkun perustavanlaatuisen muutosmyrskytuulen on puhallettava ja laitettava elämä ihan uusille urille. Puskettava sitä johonkin sellaiseen suuntaan, jossa kaikki ei ehkä ole niin mukavaa, tasaista ja turvallista kuin nyt, mutta josta löytyisi se joku syvempi merkitys. Miten ja milloin – se taitaa riippua niistä tuulista.

Syyssunnuntai, aurinkoa ja ranta.

Nyt taidan kuitenkin mennä opettamaan elämäni ensimmäisen tunnin Skypen kautta. Palaamisiin! 

- - - -

Tada. October. Time flies and the writer flies along. After one year of active planning I finally decided to overcome myself: and write also in English. 

Lately life has been busy, which can easily be noticed from the fact I really haven't had neither time nor mental capacity to sit down and write - at least anything sensible. My version of Polish September has been full of various things: I got some visitors over, went for a trip to Lithuania and had many everyday things going on back home: going to the office, keeping classes, trying to make a new habit of going to the gym, meeting friends, trying to remember to do laundry and cook every once in a while. Last week I also moved into my new flat. Many nice things, but with it all I haven't been too far from getting really exhausted.

Sunday coffee at Cafe Retro.

During the weeks of exhaustion it has not been one, not even two times, when the idea of changing my current Polish life to something completely else has crossed my mind. From just packing a back bag and travelling to Caribbeans for few weeks to all the way to changing the job, changing the country, changing maybe both of them. Getting out of the train I am sitting right now and jumping into another one going to a perfectly different direction.

Club Zak and the newest piece of art.

However, after two sunny and pretty relaxed weekends I have managed to reserve my energy more or less back to normal and gotten a hold of the slower way of living again. And so, after yesterday and today, life hasn't seemed that bad anymore: even though my right knee is in pain, even though my new flat is freaking cold by night thanks to heating not being turned on yet (you can't imagine how happy a warm sleeping bag I squeezed into my hand luggage last summer had made during those nights), even though I still have as much work and as little time as last week. I guess a picture I have had on my desktop for few weeks summarizes it pretty well: "If you don't like it, change it. If you can't change it, change your attitude". I guess those are the magical words towards a more satisfactory life. 

On Saturday walks in Park Oliwski.

Even though All iz well -attitude has once again taken over and things are being done with joy, passion and interest, a tiny gut feeling somewhere deep down is saying that at some point a fundamental change needs to happen. I have no idea what, when and how - just that the life needs to change for something possibly not as nice, stable and safe as now, but with more purpose. Naturally I have keenly been trying to figure out the answer, but I guess the better way would be to believe the words of a dear friend: time will figure that out. Just be patient.

Autumn Sunday, sun and the beach..

Now it is however time to go and teach my first lesson ever via Skype! I hope this will not be the one and only post I do in English. Sorry for all grammatical errors - I tried my best. And now I feel both proud of myself for finally overcoming the huge barrier of changing the language but also amazingly freaked about it. Anyhow. Until next time.

Part 29: The turning point for better.

Selasin muutama päivä sitten kalenteriani, jonne koitan liki päivittäin kirjoittaa jonkun pienen merkinnän: 'kokkailua', 'tunnin valmistelua, paniikki', 'Brerzno con AH team', 'Pelejä Przymorze', 'UNTA! <3'. Siis ihan mitä tahansa, jolla voin jollain tavalla erottaa juuri sen päivän vuoden kaikista muista päivistä; löytää avainsanan, jonka avulla voin toivottavasti palata muistossani päivän kuviin, ääniin ja tunnelmiin. 

Maaliskuun tienoilta satuin löytämään viikonlopulta merkinnän 'Pakkailua'. Voitteko arvata, mikä oli ensimmäinen ajatus tästä merkinnästä? Kyllä: 'Kas, tuossa kohti olen pakannut tavarat muuttaakseni Puolaan'. Pientä hetkeä myöhemmin aikajana alkoi asettua paikalleen: SE viikonloppu oli ollut jo vuosi sitten heinäkuussa. 

Ihmiset kysyvät usein, kuinka kauan olen ollut Puolassa ja siihen kysymykseen osaan ongelmitta vastata oikein: nyt 13, pian 14 kuukautta. Jos silti itse mietin aikaa taaksepäin, elämäni Puolassa tuntuu alkaneen vasta 4 kuukautta sitten. Kaksi ensimmäistä kolmannesta täällä tuntuvat yhdeltä pitkältä sumulta: tiedän käyneeni töissä, olleeni muutamilla matkoilla, pakoin tehneeni hieman sitä, tätä ja tuota, mutta pääasiassa elämä tuntui olleen yhtä tasapaksua harmaata massaa. Nautinnon ja ilon sijaan päivät olivat enemmänkin kamppailua ensimmäisestä.

Yksi suurimpia muutoksia kohti parempaa oli se hetki, kun päätin lopettaa aikaisemmassa työssäni. Käyn yhä edelleen aika ajoin toimistolla tapaamassa vanhoja työkavereita, mutta hetkeäkään en ole päätöstä katunut.

Työpaikan menettäminen vaikutti kuitenkin paljon sosiaalisiin suhteisiini: töissä käydessäni tapasin ihmisiä vähintään viitenä viikossa ja osan työkavereista kanssa tuli tavattua myös vapaa-ajalla. Tapasin samoja ihmisiä myös lähtöni jälkeen, mutta huomasin, että poissaolo toimistosta vaikutti paikoin siihen, että unohduin pois suunnitelmista: suunnitelma saattoi syntyä päivän aikana ruudun ääressä istuen ja vasta jälkikäteen tuli mieleen, että niin: olisihan sen Viljan voinut pyytää mukaan.

Keväinen muutto Sopotiin ja kimppakämppään tarkoitti periaatteessa lisää ihmisiä elämään: olihan meitä nyt saman katon alla neljä aikaisemman yhden tai kahden sijaan. Silti käytännössä ero ei silti ollut hirmuinen. Saatoin tavata kämppäkavereitani keittiössä, mutta keskustelut eivät edenneet koskaan kovin pitkälle, koska välistä puuttui kokonaan tai osin yhteinen kieli. Aina välillä oli toki niitä iltoja, joina joimme vodkapaukkuja keittiössä ja kävimme huvittavaa keskustelua epämääräisillä puolan- ja englanninkielisillä lauseilla. Mutta ei siinä sitä todellista kemiaa silti ollut.

Oli pakko kohdata tosiasiat: jos todella haluan saada itselleni jonkunlaisen sosiaalisen verkoston, jota ei ole pelkän sattuman avulla sattunut löytymään, on verkostoa alettava aktiivisesti rakentaa. Ja siten, huhtikuusta alkaen, aloin osallistua erinäisiin löytämiini tapahtumiin. Kävin Toastmaster clubin tapaamisissa, keskustelemassa Kreikan tulevaisuudesta keskusteluillassa, kielivaihtotapaamissa yhden puolalaisen tytön kanssa. Tapahtumat olivat toki kivoja ja toivat viikkoihin lisää sisältöä, mutta siitä huolimatta minulle ei tunnut sellaista tunnetta, että nyt olisin löytänyt ne ihmiset, joita olen etsinyt. Ihmiset, joita voisin kutsua kylään ja joiden kanssa puuhata sitä mistä tykkään. 

Sitten välähti. Jos kerran tapahtumatarjonnasta ei löydy sellaisia juttuja, jotka todella minua innostavat ja joista voisi löytyä samoja kiinnostuksen kohteita omaavia, samanhenkistä ihmisiä, on jotain järjestettävä itse. Ja siitä se sitten lähti: elämäni ensimmäinenn Sunday morning coffee/tea party.

Kaikessa rehellisyydessään on todella pelottavaa laittaa verkkoyhteisöön (Couchsurfing) avoin kutsu, että tervetuloa meille kotiin aamupalalle: laita vain viestiä, niin ilmoitan osoitteen. Ensimmäisenä pelkonani oli tietenkin, että paikalle ei tule ketään, toisena, että väkeä tulee liikaa. Mutta lopputulemana kaikki meni enemmän kuin täydellisesti: vieraita taisi olla yhdeksän, kakku, teeleivät ja hedelmät maistuivat, kahvia ja teetä keitettiin monta kierrosta. Lopussa pelasimme vielä pari tuntia Afrikan tähteä. Yksi sunnuntainen aamupäivä, joka muuttaa liki kaiken.

Sen sunnuntain jälkeen aloimme tavata samalla porukalla siellä ja täällä: milloin pelaamaan lautapelejä, milloin heittelemään frisbeetä rannalla, milloin syömään, juomaan tai rupattelemaan. Mitä milloinkin. Kerta kerralta yksi jos toinenkin saattoi ottaa kaverin tai kaksi mukaan. Ja niin soppa oli valmis.

Jos katson kalenteria viime kuulta, hymyilyttää. Viikonlopuissa lukee nuotioiltoja metsässä ja rannalla, Color festivaali, illallisia, arki-illoissa karaokea, lautapelejä, elokuvia, lisää herkullisia päivällisiä. Paikalla ihmisiä, jotka tuntee paremmin, ei vielä niin hyvin tai sitten ei ollenkaan. Epämääräinen verkosto, joka tuntuu jatkuvasti kasvavan, mutta jota tuntuu silti yhdistävän joku hyväntahtoinen voima.

Viimeisin nuotioilta rannalla.

Toki edelleen on niitä päiviä, joina kaikesta hyvästä huolimatta stressaa, ahdistaa ja huolettaa eikä koko päivänä tahdo saada mitään aikaiseksi. Joina tuntuu, ettei ole ketään kenelle soittaa eikä olemisessa ole mitään mieltä. Mutta sitten se päivä menee ohi ja elämää katsoo taas hymyillen: kummasti asiat alkavat näyttää ja tuntua siltä kuin niiden on pitkän aikaa toivonut näyttävän ja tuntuvan.

Elämässä kaikki taitaa olla osiensa summia, mutta siitä huolimatta sanoisin, että eräiden sunnuntaisten kahvien ansiosta moni asia on kääntynyt puolalaisen taivaan kohti parempaa. Kohti sitä, mitä täältä alun alkaen lähtikin etsimään: elämää, joka näyttää ja tuntuu omalta.

P.S. Viimeiseen päivitykseen liittyen mainittakoon, että koti on löytynyt. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Part 28: As a foreigner on the local housing market.

Vaikka viimeisimmästä muutostani on ehtinyt kulua kaksi viikkoa, viime keskiviikkona oli taas aika aloittaa seuraavan asunnon metsästys. Omalla tavallaan tuntuu hullulta, että olen ehtinyt asua tässä maassa vasta 13 kuukautta ja viimeistään puolentoista kuukauden päästä vuorossa on jo puolalainen asunto numero kuusi. Ja ei - en todellakaan etsisi uutta asuntoa, ellei nykyisen huoneeni omistaja palaisi syyskuun lopussa takaisin.

Kävin eilen jo yhdessä asuntonäytössä - vaikka loppujen lopuksi en koko asuntoa nähnytkään. Mikä jälkikäteen tuntuu todella typerältä. Asunnon omistaja oli sovitusta tapaamisajasta hieman myöhässä ja siten minua ja kahta miestä pyydettiin odottamaan rappukäytävässä. Siinä puisella porrastasanteella miehet kysyivät ensin puolaksi, sitten englanniksi, mitä kummaa oikein teen paikalla: tarjolla oleva huone kun oli jo luvattu heille ja nyt he olivat paikalla vain kirjoittamassa sopimusta. Olin sillä hetkellä jo 45 minuuttia myöhässä kroatialaisen ystäväni läksiäisjuhlista ja enemmän ja vähemmän pihalla maanantaisen työpäivän jäljiltä, joten lähdin hämmentyneenä ja pettyneenä paikalta. Paria tuntia myöhemmin en pitänyt enää alkuunkaan mahdottomana, että nuo kaksi herrasmiestä olisivat tekaisseet tarinan karsiakseen paikalta muut potentiaaliset hakijat. Ota ja tiedä häntä.

Nykyisellä kotikadulla.

Ulkomaalaisena uuden asunnon metsästys ei kaikessa rehellisyydessään ole mitään herkkua ja lähentyvä lukukauden alku ja kaupunkiin virtaavat opiskelijat eivät ainakaan helpota tilannetta. Olen vajaassa viikossa ehtinyt tehdä jo pari havaintoa paikallisista asuntomarkkinoista:

1. Jos ajattelit vuokrata pelkän huoneen, pidä huolta, että huone on vain yhdelle hengelle. Asuntotarjontaa katsellessa kun täällä ei näytä alkuunkaan kummalta ajatukselta, että täysi-ikäisiä ihmisiä asuisi samassa huoneessa kaksi tai enemmän. 

2. Jos ajattelit repäistä ja vuokrata itsellesi kaksion, sijainnin ja neliöiden lisäksi kannattaa lukea asunnon kuvaus kunnolla läpi. Parhaimmillaan kun se menee likimain näin 'Asunnossa on kaksi huonetta ja keittiö. Sopii 4-5 hengelle'.

3. Jos yksityinen vuokranantaja on laittanut johonkin kohti ilmoitusta maininnan 'Opiskelijoille', kannattaa työssäkäyvän ohittaa ilmoitus alkuunsa. En ole vielä keksinyt, minkä takia vain opiskelijoille. Mutta näemmä jos et enää satu olemaan opiskelija, ei sitä asuntoa heru.

Kun sitten tulee vastaan se huone, joka on sijoitettu kohtuullisen lähelle töitä hyvien liikenneyhteyksien varrelle, joka on kooltaan suurempi kuin vaatekomero, jota ei ole varustettu usein sängyin kuin jotain hostellihuonetta, tai täytetty muutoin omituisella roinalla, ja joka ei maksa aivan poskettomasti, herää aina se kysymys: millä ihmeellä minä tämän saisin.

Vaikka normaalisti ottaisin mieluusti puhelimen kouraan ja rimpauttaisin asioita eteenpäin, täällä tietty pelko iskee aina vastaan: mitä jos vuokranantaja ei puhu sanaakaan englantia. Mitä jos saan luurin korvaan siinä kohti, kun kolmen osaamani puolalaisen lauseen jälkeen joudun vaihtamaan englantiin. Mitä jos viesiini ei vastattu vain siksi, että sitä ei oltu kirjoitettu puolaksi?

Tuntematonta on turha pelätä, sanotaan, mutta siitä huolimatta sama pelko hiipii jokaisen muuton kohdalla pintaan. Onneksi on puolalaisia ystäviä, joita voi hädän hetkellä pyytää soittamaan sen ensimmäisen kriittisen puhelun, joita pyytää kääntämään asunnonmetsästysilmoituksn puolaksi (lisämaininnalla 'otathan yhteyttä englanniksi'). Jotka pahimmassa tapauksessa käyvät katsomassa asuntoa puolestasi, koska itse olet matkalla ulkomailla.

Toinen validi kysymys tässä kohti toki myös olisi, mikset puhu ja ymmärrä enempää kuin kolme lausetta puolaa: onhan sinulla ollut jo 13 kuukautta aikaa opiskella. Rehellisesti sanottuna - koska uuden kielen oppiminen ei käytännössä ole tippaakaan niin helppoa kuin se toteamuksen tasolla kuulostaa.

Näinä hetkinä kaipaan sitä aikaa, jolloin omalla kansalaisuudella ei ollut asuntoa etsiessä väliä. Tai oli - mutta aivan päinvastaisella tavalla, koska satuit kuulumaan paikalliseen kantaväestöön. Aikaa, jolloin asuntoja saattoi hakea omalla persoonalla, tietäen kykenevänsä täyttämään vuokralaisen velvollisuudet, joita juuri sen kulttuurin alla odotettiin. Mutta nyt: millainen mahtaakaan olla se unelmavuokralainen, jota vuokranantajat etsivät, se kämppäkaveri, jonka kanssa Puolassa halutaan jakaa asunto? En osaa sanoa.

Luulen, että tästä asuntosuosta jälleen kerran vielä selvitään, niin kuin kaikesta muustakin. Mutta silti toivoisin, että jos joskus satutte vuokraamaan asuntoa ja joku hakijoista sattuisi olemaan kotimaanne ulkopuolelta, katsoisitte sen ensimmäisen määritteen, kielitaidon ja kansalaisuuden taa. Siellä kun on loppujen lopuksi vain toinen ihminen. Jolla, asiaa kokeilleena, ei välttämättä ole aina ne helpoimmat kengät kulkea.

Part 27: Niitä hetkiä.

Viimeiset viikot ovat olleet aikamoista tohinaa.

Ensin tuli käytyä Espanjassa, Aurinkorannikolla.

Matkaan mahtui muun muassa Mijas ja Malaga.

Nopeasti kotona, sitten Suomessa.

Ah, viikkoon niin metsää, järviä kuin merta.

Kotiin palattua pakattua tavarat ja muutettua ne uuteen osoitteeseen. Yksi viikko täälläkin on jo tullut asuttua.

Maanantaista eteenpäin oltua uudessa työssä, jonka rinnalle olen ainakin viikon verran onnistunut asettelemaan oppitunteja.

Siihen päälle kesä on löytänyt tiensä takaisin ja kaikki kesävaatteet, jotka viime viikon sateissa olin jo valmis hautaamaan vaatehuoneen uumeniin, ovat lopultakin päässeet käyttöön.

Paljon toimintaa, paljon menemistä, jatkuvasti jotain tapahtumassa. Viikon verran tilannetta kuitenkin seurattua tuntuu siltä, että asiat sujuvat aika hyvin. Uusi asunto on ihana, sijainti juuri sopivasti kaiken itselle tärkeän keskellä. Työ tuntuu hyvältä ja energiaa on riittänyt aamusta iltaan, vaikka olen viimeisen 7 päivän aikana tehnyt kai enemmän kuin koko viime kuussa yhteensä.

Illat eivät tunnu enää kuluvan vain omien juttujen parissa, vaan niihin tuntuu kuuluvan enenevässä määrin muita ihmisiä. Omalla tavalla huojentaa, että puhelimessa on jatkuvasti useampi numero johon soittaa ja kysyä mitä muuten teet tänään.

Kaikkien hyvien onnistumis- ja edistymiskokemusten seasta löytää kuitenkin edelleen niitä hetkiä. Hetkiä, joina istuu uuden työporukan kanssa rauhallisella rannalla illan hämärässä ja vain tajuaa, että vaikka periaatteessa ja näennäisesti kaikki on ympärillä hyvin, silti se joku tuntuu puuttuvan. Niitä hetkiä, joina tajuaa kaipaavansa jotain, jota juuri nyt ei ole. Sitä jonkinlaista vanhaa, tuttua ja turvallista, jota uudet ympyrät eivät vain vielä onnistu tarjoamaan. 

Niinä hetkinä, aaltojen osuessa pehmeästi rantaan, tähtien tuikkiessa vienosti taivaan sinestä, ympärillä olijoiden käydessä keskustelua enimmäkseen puolaksi herää aina se kysymys, onko tässä sittenkään mitään järkeä. Pitääkö itsensä kiireisenä vain siksi, ettei olisi aikaa huomata sen jonkun olennaisen puuttuvan, vai onko se mystinen jokin ainoastaan kehitelty illuusio, jolle ei välttämättä tule löytymään vastinetta, lähti sitä etsimään mistä tahansa. Jota kaipaisi, vaikkei koskaan olisi edes lähtenyt.

Isoja kysymyksiä, pieni pää. Taidan keittää kahvin loppuun ja lähteä piknikille.

Part 26: Art of letting go.

Olin jo laittamassa koneen kiinni, suuntaamassa nukkumaan, mutta sillä viimeisellä hetkellä Spotifyn soittolistalta pyörähti soimaan Damien Rice ja I don't want to change you. En ole kuullut kappaletta aiemmin, mutta joku sävelmässä kosketti, muistutti sellaisesta, joka mielessä on jo tovin asustanut. Jätti istumaan vielä hetkeksi.

Toivon aina välillä, että elämä alkaisi tasaantua. Että siihen hiljalleen tulisi poikkoilun sijaan joku suunta. Että kaikkien elämän osa-alueiden ei välttämättä tarvitsisi olla samaan aikaan myllerryksen ja muutoksen tuulien alla. Mutta niin, niin ne tuulet jälleen kerran vaan puhaltavat. 

Joku on saattanut tietää, toinen lukea rivien välistä, kolmas kuulla pikkulinnuilta, neljäs olla auttamattoman tietämätön. Niin tai näin, eloani on kuitenkin sävyttänyt jo jonkun aikaan eräs puolalainen seuralainen. Sen verran aikaa jopa, että keväisen muuton yhteydessä päädyimme asumaan saman katon alle. 

Rakkaus ja yhdessäolo eivät ole maailman helpoimpia asioita. Vaikka alkuun tuntuisi, että nyt tämä on tässä – vastaan on vihdoin sattunut se ihminen, jonka kanssa voisi olla aina – niin ei se silti aina mene niin. Ei, vaikka sitä kuinka haluaisi ja toivoisi. Eikä niin tullut käyneeksi meillekään tällä kertaa.

Viikko ennen juhannusta, juuri ennen lähtöäni leirille kävimme sen keskustelun, että nyt tämä oli tässä. Että vaikka kuinka toisistamme pidämmekin, niin silti yhdessäoleminen ei tunnu toimivan kuten toivoisi; olevan sitä, mitä sen haluaisi olevan. 

Vaikka omaan päähäni oli jälleen ehtinyt luikerrella se ajatus, että jossain kohta olemisemme tulee päättymään, niin silti se hetki, kun niin todella tapahtui, sattui. Leirin ensimmäisinä iltoina itkeä vollotin hysteerisesti huoneessani, leiriltä kotiin päästyäni vielä monta kertaa lisää. Yksi syy, miksi juuri tämä ero on tuntunut raskaammalta kuin moni muu, on kaikki ne kysymykset, joita se on herättänyt. Vaikka sitä en varmaan kovin suoraan ole myöntänytkään, niin yksi iso syy jäädä keväällä Puolaan oli selvittää, miten meille kahdelle kävisi. Ja nyt, kun se asia oli tullut selväksi .. Niin. Alkaa taas se sama rumba: missä asuisi, mitä tekisi, mitä elämältä oikeastaan tahtoisi. Ehtihän viime kierroksesta jo olla reilu kolme kuukautta aikaa. 

Viimeiset viikot ovat olleet siis aikamoista tunteiden vuoristorataa: kaikkea mahdollista ilon ja surun, varmuuden ja pelon, lempeyden ja vihan välillä. Kaikeksi onneksi vain kerran lautasten paiskominen on ollut edes hienoisesti lähellä. Asumme edelleen saman katon alla, mikä on ollut samaan aikaan raivostuttavan piinaavaa, mutta myös helpottavaa. Samojen seinien sisällä ei tee mieli tehdä kummankin elämästä täydellistä helvettiä, ja siten, yleisen rauhan ylläpitämiseksi kaikki ärtyisyys, pettymykset ja kiukku on ollut pakko puhua auki. Kaivaa viimeisetkin murut pois hampaankolosta.

Mutta nyt, kun niitä on kaiveltu, kuunneltu, ruodittu ja soviteltu tovinsa, rauha tuntuu palanneen maahan. Sisälle on levinnyt se ihana kepeys, että jos juuri nyt lähtisin, ei enää olisi mitään, mikä kanssasi olisi jäänyt painamaan. Luultavasti sen takia pariin viime viikkoon on mahtunut myös niitä hyviä hetkiä, jolloin olemme kuin ennenkin - katsomme elokuvia, syömme aamiaista yhdessä, piipahdamme kaupungilla. Lojumme sängyssä ja juttelemme. Pieniä muistutuksia siitä, miksi toisen kanssa halusikaan olla. Muistuksia, ettei aina ole ollut vain raskasta ja vaikeaa.

Vaikka raskaus onkin vaihtunut parempaan, niin silti päivä päivältä tuntuu vahvemmin, että näin tämän on mentävä. Että vaikka juuri nyt saattaa pienen hetken olla hyvä, niin pidemmän päälle kumpikin meistä on onnellisempi siitä, ettemme koittaneet loputtomasti tehdä kohtalaista kompromissia. Sen sijaan päästimme irti, tehden tilaa jollekin muulle. Jollekin, joka itsestä tuntuu houkuttelevammalta ja luontevammalta. Omanlaisemmalta. Vaikkei välttämättä vielä tiedä, mitä se jokin on.

Levylautaselle on kesän aikana eksynyt useampaan kertaan Apulantaa. Ja se yksi kappale, Armo, tuntuu jotenkin pukevan kaiken viimeaikaisen sanoiksi juuri oikein. 

Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista

Jonka raajat kuolleet on

Tän täytyy mennä näin

Vaikka tahtoisin kieltää, 

koittaa säilyttää

Mutta tiedän et on turhaa

Armoo viivyttää

Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi: kiitos tästä matkasta.

Part 25: The Polish June.

Kesä on aikaa, jolloin kaikki tuntuu olevan astetta enemmän elossa. Luonto, ihmiset, koko kaupunki. Siten koko kuun aika tuntuu kuluneen paljon enemmän jonkun muun kuin koneen ääressä.

Jos tälle vuodelle tulisi valita yksi kantava teema, niin se olisi luultavasti 'Jossei nyt, niin milloin sitten'. Aina välillä sen unohtaa, mutta taas aurinkoisten päivien ja kesän kynnyksellä samainen ajatus on palannut mieleen. Ja siten, kesäkuussa on ehtinyt sattua ja tapahtua.

Aurinkoisia ja ei alkuunkaan niin aurinkoisia päiviä.

Kesäkuu ei ole ollut kaunein mahdollinen: suurimpana osana päiviä taivasta on peittänyt pilvimassa, nakaten vettä aika ajoin niskaan. Shortsit ovat saaneet vielä asua pitkälti kaapissa. Mutta on päivien sekaan mahtunut myös muutama uskomattoman kaunis ja lämmin kesäpäivä, joista ensimmäinen sattui heti kesäkuun ensimmäiseen viikonloppuun.

Jos minun pitäisi nimetä yksi paikka Puolassa, jossa ehdottomasti haluaisin käydä, se olisi Helin niemimaa. Spottasin niemimaan jo ensimmäisellä matkallani Puolaan lentokoneesta ja siitä lähtien se on kummitellut mielessä.

Helin niemimaa on käytännössä noin 40 kilometrin mittainen maakaistale Gdanskin pohjoispuolella. Kapeimmillaan niemimaalla on leveyttä vain vajaa 100 metriä, ja yhdellä kertaa voi nähdä niin Itämeren kuin Puckin lahden puoleiset rannat. Helin kalastakylä sijaitsee aivan niemimaan kärjessä ja matkalla sinne on useita pieniä kyliä ja camping-alueita. Ja loputtomasti rantaa.

Koska viikonlopulle ei ollut erityisen suuria suunnitelmia, päätin perjantai-iltana, että nyt sinne Heliin. Ja sinne minä ja pyörä sitten suuntasimme aikaisin lauanataiaamuna junalla, monen muun innokkaan matkailijan kanssa. Loppujen lopuksi tulin polkeneeksi niemimaan poikki, uineeksi vuoden ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) kerran meressä, nähneeksi kyliä ja nauttineeksi täpötäydesstä junasta vielä kotiinkin päin. Sen verran hurmaava paikka Helin niemimaa oli, että taidan pyhittää sille ihan oman kirjoituksen joku toinen kerta.

Puckin lahti, leijasurffaajien paratiisi.

Lahden toisella puolella pehmeää hiekkaa, silmänkantamattomiin.

Helin kylä.

Kesäkuun puolivälissä vuorossa oli sitten työprojekti nimeltä englanninkielinen lastenleiri, jota varten matkustimme liki 150 puolalaisen lapsen, heidän 12 luokanopettajansa, kolmen muun englannin opettajan ja neljän yleisohjaajan kanssa  Lounais-Puolaan, Szklarska Poreban kylään. Yhteensä 10-päiväisellä leirillä käytiin retkellä vesiputouksella, opetettiin (ja toivottavasti opittiin) sitä englantia, pelattiin, laulettiin, esiinnyttiin. Viimeisenä päivänä vuorossa olisi vielä ollut retki Sniezkalle, Karkonosze-vuoriston korkeimmalle huipulle Tsekin ja Puolan rajalla, mutta nelihenkinen opettajatiimimme oli niin poikki viikon työrupeamasta, että jäimme hotellille ja vain lepäsimme koko päivän. Hieman harmittaa, sillä yksi leiritoiveistani oli vihdoin päästä vuoristoon. Mutta ehkä tämä oli se hetki, jona oli aika oppia kuuntelemaan omaan kehoa ja todeta, että nyt ei vaan mennä.

Kuin Alpeilla - mutta vain Puolassa.

Kamiencyk Waterfall.

Aamulla näet vuoren.

Iltapäivään mennessä vuori on kadonnut.

 Yhtenä teemana piirrettiin lasten kanssa unelmia.

Ja jos satutte koskaan miettimään, mistä minä näihin töihin oikein päädyn, niin vastaus on aika yksioikoinen: Facebookin kautta. Niin turhanpäiväinen kuin naamakirja usein on, niin täällä se on kyllä auttanut jo pariin otteeseen työpaikkojen kanssa.

Jossain Puolan maaseudulla.

Viime viikko kului sitten palautuessa ja leiriflunssasta toipuessa. Viikonloppuna olo oli jo sen verran hyvä, että viikonloppu tuli seikkailtua pitkin Tricityä. Perjantaina käytiin oluella ja salsabileissä, lauantaina opastetulla kävelykierroksella Gdanskissa ja istumassa nuotion ympärillä rannalla, sunnuntaina teatteriharjoituksissa ja syömässä. Retkellä Sopotista löytyi kaksi uutta kahvilaa,

Lauantai-ilta rannalla. Kuvat olisivat luultavasti parempi, jos ne olisi muistanut ottaa ennen pimeää.

Heinäkuu alkaa ylihuomenna. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda tullessaan.

Part 24: Ei vettä rantaa rakkaampaa.

Tänä aamuna onnistuin lopultakin, kolmen päivän suunnittelun jälkeen sujauttamaan lenkkarit jalkaan ja hilaamaan itseni lenkille. Tie kuljetti rannalle, jossa päätin rantabulevardin sijaan mennä vesirajaan juoksemaan. 

Vaikka kello oli vasta yhdeksän, rannalla istui jo aurinkoisen päivän ensimmäiset auringonpalvojat. Vastaan tuli muutama muu ulkoilija ja pari lapsiperhettä.

Mietin juostessani, milloin rantaan mahtaa kyllästyä: milloin tulee se hetki, jolloin aaltojen humina, vaahtopäiden väri ja muoto ja vedestä heijastuva valo menettävät taianomaisen viehätyksensä. Joka päivä aivan sama vesi osuu rantaan ja silti siitä vain päivä toisensa jälkeen jää ihmettelemään ja kuvaamaan. 

Oli vastaus mikä tahansa, minä olen ainakin vielä aivan meren taian lumoissa. Muistilista tältä aamulta:

Jos on jotain mistä pidät, nauti siitä aina kun voit. 

Seuraavaa lenkkiä suunnittelessa. Nyt töiden pariin.