Part 7: Bi-bi-bicycle !

Tänään oli vihdoin se päivä, jona ostin pyörän.

Ensimmäisen ajon perusteella vielä pitäisi käydä hommaamassa kello ja pari lamppua. Ei sillä, ettei itse ilman niitä näkisi ja kuuluisi, mutta silloin tarvitsisi ehkä vähän vähemmän pelätä jäävänsä jonkun toisen alle. Ja vielä toinen lukko, sen sentinpaksuisen terästangon lisäksi, jotta pyörän todella uskaltaa jättää pihalle odottamaan seuraavaa tapaamista.

Vaihteettomassa ja natisevassa pyörävanhuksessani Helsingissä oli oma tunnelmassa, mutta kevyessä rungossa, 21 vaihteessa ja jousituksessa on jotain ihan toista. En edes muistanut, että pyörällä pääsee noin kovaa. Sitä ennen voisi olla paikallaan palauttaa mieleen, miten ne käsijarrut taas toimii.

Silti pyörässä on ehkä parasta, että matkan rannalle taittaa vartissa. Lämpimän auringonlaskun tunnelmiin, makoisia unia.

Part 6: Kolme asiaa.

Kaksi ensimmäistä viikkoa takanapäin. Sen kunniaksi mieleeni tuli pikaisena yleispätevänä tilannepäivityksenä listata kolme asiaa, joista olen ollut tänään iloinen, ja kolme, jotka ovat päivän aikana askarruttaneet mieltä.

1. Kävelin tänään junaradan viereistä hiekkatietä pitkin töistä kotiin. Kesken matkaa iski ukkoskuuro. Kastuin läpimäräksi.

2. Kokkasin sunnuntaina, ja kaapissa on vieläkin ruokaa. Kuvassa huomisen päivän ateriat omiin rasioihinsa pakattuna.

3. Tykkään ottaa valokuvia. Joogailin tovi sitten lattialla, vaikka huone on edelleen kooltaan kuusi neliötä. 

1. Hämärtyvät illat ovat rakastettavia ja inspiroivia - nukkumisen sijaan pimeän tultua tekisi mieli laittaa musiikkia soimaan, keittää kuppi teetä. Kuunnella kaupunkia ikkunalaudalta, kirjoittaa rauhassa. Pysähtyä lattialle meditoimaan.

Silti kello soi edelleen kuuden tienoilla aamuisin. Iltapäivisin koneesta tahtoo loppua virta.

2. Kaupungissa asuu lisäkseni noin miljoona muuta. Osan heistä kanssa olen jo jutellut, muutamien jopa tutustunut. Silti vastaan ei tunnu vielä tulleen sellaista, jonka kanssa voisi lähteä iltaisin katsomaan taivasta, karata lenkkipolulle, piipahtaa suunnittelemattomalle visiitille. Jonka kanssa pääsisi pintaa syvemmälle.

3. Puhelin, tietokone, kynä ja paperia. Niin monta eri vaihtoehtoa olla yhteydessä, eikä silti tiedä, miten ja milloin sen kenenkin kanssa tekisi.

Paljon avoimia kysymyksiä ja asioita, joita haluaisi miettiä, tuumailla, kokeilla ja analysoida. Toisaalta löytää ratkaisuja, saada asioita hoidetuksi, muuttaa ajatukset toiminnaksi. Päivissä riittäisi kyllä aikaa, mutta energia tähän kaikkeen on hieman hakoteillä. Iltahämärän alla on kuitenkin taas helppo uskoa, että kaikki vielä hiljalleen järjestyy, vaikka aamun tokkurassa sitä ei aina muistakaan. Vein töihin tosin perjantaina James Dean -kortin, mietelauseella 'Dream as you'll live forever, live as you'll die today'. Ehkä samat ajatukset iskostuvat vielä joku aamukin tajuntaan.

Seuraava sadekuuro alkoi ikkunan takana. Taitaa olla aika vaipua unille.

Näihin hajanaisiin tunnelmiin Gdanskista, rakkaudella:

Part 5: When the peace finds its way in.

Tänään on ollut hyvä päivä. Ulkoisesti mitään erityisempää ei ole tapahtunut - aurinko on paistanut kuten monena muunakin päivänä. Aamulla on herännyt, noussut, pukeutunut, pakannut tavarat. Kävellyt Galeria Baltyskan pysäkille, ajanut ratikalla 6-7 minuuttia töihin. Avannut sähköpostin, käynyt viestit läpi. Valunut koulutukseen, kuunnellut, lukenut manuaaleja, tehnyt harjoituksia, koittanut auttaa muita. Pysähtynyt eri vaiheissa päivää jutustelemaan ihmisille toimistossa, laittanut iltapäivällä omat työt kuntoon. Astunut ulos lasisista ovista, ulos aurinkoiselle kadulle. Seikkaillut kaupungilla ja ruokakaupassa ennen kotiinpaluuta. Syönyt ja oleillut, kuten kotona usein oleillaan. Kaiken kaikkiaan - ei siis yhtään mitään erityistä.

Silti koko päivä on lipunut todella miellyttävällä tavalla eteenpäin. Kahtena viimeisenä aamuna olen nukkunut heräämiseen tarkotettujen hälytysten ohi ja havahtunut paria minuuttia ennen sitä viimeistä, joka ilmoittaa, että olisi aika lähteä pysäkille. Siitä huolimatta olen ollut töissä hyvin samoihin aikoihin kuin kaikkina muinakin aamuina. Vaikka olen mielessäni aina unelmoinut aamuista, joina heräisin niin aikaisin, että ehtisin ennen päivän alkamista liikkua, laittautua ja syödä kaikessa rauhassa, niin käytännössä silti viimeisistä 11 aamusta kaikkein nautinnollisimpia ovat olleet nuo kaksi viimeistä, joina olen selvinnyt sängystä ulko-oven ulkopuolelle 20 minuutissa. Siinä ajassa ei tosin ehdi juuri muuta kuin pukeutua, pakata ja valmistaa aamupalan mukaan, mutta käytännössä - onko jotain muuta välttämättä ehdittäväkään.

Rauha ja yksinkertaisuus on löytänyt tiensä myös työpaikalle. Oma orientaationi työntekoon on aika tehokasta, eli lähtökohtaisesti työaika menee miusta oikeasti työn tekemiselle. Tällä viikolla meillä on kuitenkin ollut töissä helteisen hiljaista, ja siten olen tänään malttanut jäädä hetkeksi jutustelemaan ihmisten kanssa toimiston eri kulmissa ilman tuttua syyllisyyttä siitä, että hetkestä pitäisi palata tekemään jotain hyödyllistä. Työpäivän jälkeen kuljin yhden kollegan kanssa samaa matkaa ratikkapysäkille ja juttelimme muun muassa liftaamisesta. Ratikan sijaan lähdin pöyräkauppaan katselemaan uutta menopeliä, josta jatkoin jalan matkaa Oliwan kaupunginosaan. Aurinko valaisi katuja pehmeällä valolla, vaaleanpunainen, pitkä kesämekko tuntui päällä hyvältä. Tuuli kosketti ihoa viettelevällä lempeydellä.

Kartoitan tiedostamattani kuvaani kaupungista jatkuvasti laajemmaksi. Ostin toukokuisella matkallani kartan, mutta se on osoittautunut ainakin tähän mennessä aika turhaksi. Tykkään yleensä lukea karttoja, katsoa miten ja missä palaset osuvat yhteen, muuttuvat kokonaisuudeksi, mutta nyt kokonaiskuva kaupungista muotoutuu askelten alla. Haen jatkuvasti uusia reitteja ja tapoja päästä paikasta toiseen, minkä lisäksi liki päivittäin jossain päin kaupunkia tulee hortoiltua päämäärättömästi. Toki voisin perinteisen päivärytmin mukaisesti ottaa helpoimman ja nopeimman välineen töistä kotiin, mutta kodin ollessa tällä hetkellä paikka, jossa lepää, säilyttää tavaroita ja ravitsee itsensä, tuntuu se vähän turhalta. Sen sijaan miusta on ihana hortoilla töiden jälkeen ilman kiirettä, seurata vain mielen ja jalkojen ääntä. Pysähtyä katsomaan uusia paikkoja, jäädä nauttimaan hetkeksi niistä kiinnostavimpien ääreen. Mietin tänään kävellessäni, kuinka kuvailisin tätä kaupunkia, jos joku kysyisi siitä jotain määritelmää, ja kyllä, tehtävä olisi hankala. Kaikkea erilaista on niin paljon: Suomeen verrattuna, kaupunkien välillä, kaupungin sisällä. Voisin koittaa kirjoittaa niitä ylös, mutta se tuntuu mahdottomalta: kertoa tasaisen tylsät kerrostalot, hieman rapistuneet harmaat talot, omituiset puiset huoneet/terassit talojen sivuissa, uututtaan kiiltävät lasiseinäiset toimistot. Keltasinisen lähijunan, punaiset bussit ja ratikat. Aivan sileät, punaisiksi maalatut pyöräkaistat, hieman epätasaiset, laatoista rakennetut jalkakäytävät, hiekkaiset polut niittyjen keskellä. Rannan pehmeän hiekan ja meren kohinan. Metsän vehreät puut, nousevat ja laskevat rinteet, niitä pitkin risteilevät polut ja juuret. Kadut, joita reunustavat tasaiset lehmusrivistöt, pitkä, hoitamaton nurmi toisten reunalla. Autot jotka ajavat kovaa, mutta silti jotenkin turvallisesti. Tehtävä on rehellisesti sanoen mahdoton. Olen aina välillä tallusteluideni aikana napsinut kuvia. Ehkä ne kertovat edes pienen osan totuudesta:

Zaspa / Wolska Polskiego -katu.

Rantaa Gdyniassa / Metsän laitaa jossain Sopotin tienoilla.

Oliwa.

Leipomo / Kummallisia kivisiä taloja puisilla ulokkeilla.

 

Suloisia autoja Oliwan kaduilla / Katutaidetta.

Talo, jota kodiksi kutsutaan.

Jotain todella nautinnollista ja viehättävää kokonaisuudessa on. Sen lisäksi jotain tasoittumista alkaa myös ilmassa, sillä energiaa tuntuu hiljalleen olevan muuhunkin kuin töihin ja nukkumiseen. Suunnittelin jo tänään osallistumista Couchsurfaajien kielikahvilaan, mutta osoitteen unohduttua suunnitelma jäi ensi viikkoon.

Kerrankin tuntuu olevan aikaa. Aika vapauttava tunne. 

Silti, nyt hyvää yötä. :)

Part 4: Joutsenlaulu.

Illan kolmas versio. Josko tällä kertaa pääsisi alkua pidemmälle.

Ensinnäkin: kaupunki on hieno. Aivan uskomaton ranta, aivan uskomattomia metsäisiä rinteitä. Välissä erilaisia alueita, joilta kai löytää mitä tahansa, kunhan vain tietäisi puolalaiset sanat etsiä. Mutta vaikkei osaisi, kahviloita ja ravintoloita tupsahtelee kaikkialta vastaan. Viikon aikana metsikössä on tullut niin juostua kuin tallusteltua, rannalla makoiltua, käveltyä, uitua, juotua olutta auringon laskiessa. En muista, milloin olisin viimeksi uinut illalla lämpimässä vedessä, varsinkaan Itämeressä.

Töissä on enimmäkseen kai kivaa. Päivät ovat rehellisesti valuneet hieman rytmittömänä eri paikkojen välillä pomppiessa ohi. Parin viikon päästä sekin kai helpottaa. Unirytmi ei aivan vielä ole tasoittunut kello 7 aamuihin, mutta viikonlopun spontaanit heräämiset kello 8 antavat vihiä, että siihen suuntaan ollaan menossa. Huomaamatta eri työkavereiden kanssa on tullut vietettyä iltaa neljänä päivänä. Paras päivistä oli ehkä eilinen, jonka yhden työkaverini kanssa vietimme liki alusta loppuun. Lähtökohtana oli mennä vain rannalle Gdyniaan, mutta loppujen lopuksi seikkailimme kolmen kaupungin halki takaisin kotiin (Gdynia, Sopot ja Gdansk ovat siis eri kaupunkeja, jotka ovat aivan vieressä rantaa pitkin kulkiessa) ja tulin kotiin hieman vaille puolta yötä.

Sinänsä kaikki on siis hyvin. Siitä huolimatta, pinnan alla jatkuu hienoinen paniikki. Ei onneksi sitä sorttia, joka lamaannuttaa ja pistää täysin toimintakyvyttömäksi, mutta sellainen pieni ahdistava levottomuus pilkahtelee pintaan toistuvsti. Ahdistus ei suinkaan johdu siitä, että viikko sitten on vaihtanut olinpaikkaa, vaan se heijastelee samoja juttuja, joista vastaava ahdistus on noussut säännöllisin väliajoin jo pidemmän aikaa. Vaikka vuosien varrella on tullut tehtyä mielenkiintoisia ja hienoja juttuja, tavattua erilaisia tyyppejä, käytyä useissa paikoissa, sellaista tiettyä sisäistä rauhaa ei kaiken seasta vieläkään ole löytynyt. Tuntuu, että viimeiset kuusi Helsingissä asuttua vuotta on tullut seikkailtua antoisasti, mutta kuitenkaan kaikkien eri juttujen keskeltä ei ole noussut sitä jotain, mikä todella tuntuisi omalta. Tiedän, ettei ratkaisu jatkuvaan etsimiseen löydy paikasta, ihmisistä tai asioista, vaan se lopullinen avain rauhaan, omanlaiseen elämään on jo olemassa. Eikä se suinkaan löydy maailman ääristä, vaan omasta itsestä. Silti miusta tuntui, että kaipasin vaihtelua maisemaan löytääkseni uusia kulmia katsella itseäni, päästäkseni irti ja saadakseni tilaa jo opituista rutiineista.

Tietyllä tapaa omassa päässä on ehtinyt miettiä, mitä kaikkea haluaa tehdä nyt, kun tietyllä tapaa pääsee aloittamaan alusta. Tähän mennessä olen kävellyt paljon. Tekemisten rinnalla leijuu kuitenkin myös toinen toimintasuunnitelma, ja se liittyy rauhallisuuden löytämiseen. Miulle on pelottavan ominaista lähteä mukaan juttuihin (ollen sen takia muun muassa nyt Puolassa) ja olla paljon toiminnassa. Toiminta ja tapaamiset kuitenkin menettävät merkitystään, ellei niissä ole itse läsnä ja mukana. Siten olen tässä miettinyt, että singahtelun sijaan elämänrytmiksi voisi opetella sellaista läsnäolevampaa muotoa, jossa tekeminen perustuisi sille, miltä milloinkin tuntuu. Eilinen oli esimerkiksi mielestäni aivan mainio päivä, mutta siitä huolimatta tunnetasolla en koko sen aikana vain unohtunut juuri käsilläolevaan hetkeen. Siksi olisi ihana taas oppia päästämään irti kaikista ajatuksista, uskomuksista ja peloista ja olla oikeasti nyt elossa.

En ole varma, vaikuttaako asumismuoto prosessissa, mutta ajattelin silti etsiä itselleni pian oman kodin. Täällä on ihan mukavaa ja halutessani voisin varmasti tulla kaikkien kanssa paremmin toimeen, mutta sitten jotenkin omaa tutustumisenergiaa käyttää mieluummin sellaisten tyyppien etsimiseen, joiden kanssa tuntuu oikeasti kolahtavan. Viikon kuuden neliön oranssiseinäisessä lukaalissa majaillessani olen nimittäin huomannut, etten varsinaisesti tarvitsisi enempää tilaa asumiseen. Pidemmän päälle olisi kuitenkin kiva omistaa lattiapinta-alaa liikkumiseen ja paikka ottaa vieraita vastaan. Kodin osalta on muitakin tuumia, mutta niistä lisää sittemmin, kunhan koti ensin löytyy.

Huomasin myös tänään, että kirjoittamiseen meinaa paikka paikoin iskeä sensuuri päälle, tietyssä mielessä jopa hyvällä tavalla. Aikaisemmin meinasin esimerkiksi unohtua varsin pitkäksi toviksi kirjoittamaan siitä, kuinka juuri nyt ahdistaa. Tai kuinka aamulla tuntuisi ihanalta käpertyä jonkun tutun ja turvallisen viereen rauhoittumaan, kun ei yhtään tiedä, mitä tulevana päivänä tehdä. Otin kuitenkin avaimet, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin pinkomaan naapurustoon. Muutamaa tovia myöhemmin palasin selvästi eheämpänä takaisin. Ei sillä, etteivät ikävät ja vaikeat asiat saisi tulla sanoiksi asti, mutta toisaalta niihin voi pahimmillaan jäädä kirjoittamalla entistä pahemmin vellomaan. 

Aina aika ajoin tuntuu omassa päässä vilahtaa myös ajatus, että kirjoittaessa toistaa itseään ja kiertää ympäri samoja aiheita kuin muut muille maille lähteneet. Onneksi sen aisaparina killuu ajatus, joka toteaa "You´re free to write about whatever you want to - it´s the reader´s choice to decide, whether he/she gonna read it".

Tänään näihin tunnelmiin, hyvää yötä. 

Ja p.s. Jos on jotain, mitä tahtoisitte tietää, mutta josta en vaan tajua kertoa, niin kysykää ihmeessä :)

Part 3: From the last days to the first ones.

Ikkunan taka päivä on muuttunut hämäräksi. Istun huoneeni lattialla joogamatolla pimeässä. Avoimesta ikkunasta kuuluu vienoja ääniä - lintujen viserrystä, etäisten autojen humu. Seinän takana puhutaan puolaa. 

Pari päivää on kulunut. Mitään erityisen merkittävää ei ole ehtinyt tapahtua - suurin osa päivästä kuluu töissä, loput jonkun puuhan parissa. Ajantaju katoilee - matkaan töistä kotiin saattaa upota pitkiä toveja, kun ajaa ratikalla harhaan tai pysähtyy matkalla kirjakauppaan etsimään englanninkielisiä kirjoja. Tai tekee jotain niinkin arkipäiväistä, kun käy kaupassa tai pankissa hakemassa uuden pankkikortin, ja jotenkin kumpaakin uppoaa pitkä tovi. Kaikeksi onneksi ajalla tuntuu olevan pitkästä aikaa todella vähän väliä. Minulla olisi varmasti tehtäviä juttuja, paikkoja joissa käydä, ihmisiä joihin tutustua, mutta juuri nyt en vain jaksa niistä juuri mitään. Tunnen itseni tietyllä tapaa äärimmäisen ankeaksi ihmiseksi, sillä viime päivät olen oikeastaan halunnut vain vetäytyä omiin oloihini, olla hiljaa ja rauhassa - levätä. Jotenkin viimeisin kuukausi on ollut aivan uskomatonta juoksemista. Jalat ovat varmasti pysähtyneet aina välillä, mutta mieleni tuntuu jatkaneen vielä pitkään sen jälkeenkin. Keskimääräinen unimäärä heinäkuun öinä on huidellut 5-6 tunnin kieppeillä, ja hiljalleen se alkaa niin näkyä kuin tuntua. Parhaimmillaan tästä aiheutuu hillitsemättömiä naurukohtauksia ja typeriä ideoita, mutta myös paljon vedottomuutta ja keskittymisen karkailua. Työpäivät ovat vielä aika hektisiä, sillä omien töideni ohella osallistun nyt järjestelmäkoulutukseen ja koitan noin ylipäänsä asettua toimistoon ja hoitaa kaikki tarpeelliset jutut. Tänään pöydelleni ilmestyi jo näyttö. Mutta kaiken sen jälkeen en vain jaksaisi enää kiirehtiä, olla jatkuvasti aikaansaava, tehokas, liikkeessä.

Viimeinen viikko Helsingissä vilahti ohi aika vauhdilla. Tietyllä tapaa olisi ollut huikeata ehtiä vielä enemmän - tavata vielä muitakin ihmisiä, käydä kunnolla syömässä, juhlia aamuyöhön asti - mutta lopputulemana niin aika kuin energiakin loppui. Sen sijaan olen istunut eri ihmisten kanssa useita kertoja viikon aikana meren rannalla, ja nauttinut sieluni kyllyydestä. Rantaan iskeytyvien aaltojen tasainen pauhu, kantamattomiin siintävä horisontti, lämmittävä aurinko. Seura, jonka kanssa pysähtyä nauttimaan tuosta kaikesta ja nauraa maailmalle. 

Deadline saa ihmisessä aikaan omituista tehokkuutta ja tilaisuuksiin tarttumista. Vietin viimeisen yöni Helsingissä Hietaniemen rannalla ystäväni kanssa syöden falafelia, juosten hiekalla ja lennättäen leijaa - leijaa, jonka olen omistanut vuosia, mutten koskaan vielä kaivanut paketista. Todella pitkään mieleni huusi, että iltaan pitäisi keksiä jotain suurempaa, ikimuistoisempaa, vauhdikkaampaa, parempaa, mutta lapsellisen juoksukilpailun jälkeen tulppa vain irtosi: ulos kiire ja arviointi, sisään rauha ja nautinto.

Mieleni rakentaa jatkuvasti suunnitelmia, kuinka asioiden tulisi olla tai mennä. Keitä, missä ja miten tulisi olla, jotta päivä, ilta, aamu tai huominen olisi iloinen tai onnellinen - tai mitä ikinä sen tahtookaan olevan. Luulemme tietävämme, mitä tarvitsemme. Luulot saattavat osuvat oikeaan, mutta ne voivat tehdä myös sokeaksi: kiinnittäessä huomion jatkuvasti vain etsimäänsä ohittaa kaiken muun.

Kesäöisen taivaan alla, kylmä hiekka vasten selän ihoa, jonkun toisen pää omalla vatsalla, tuntui pitkästä aikaa rennolta olla. Saatoin vain maata ja nauttia yön tuoksusta, taivaan väreistä, olemassaolosta.

Etsin jatkuvasti rauhaa, jota jostain kumman syystä koittaa saavuttaa samalla tavalla kuin montaa muutakin asiaa: tekemällä ja hoitamalla. Onneksi pienet pysähtymiset vauhdin keskellä muistuttavat, että vastaus löytyy paljon helpommin: täytyy vain malttaa pysähtyä, irrottautua, tuntea.

Puola on edelleen minulle mysteeri. Pää ei haraa enää aivan niin pahasti vastaan kuin toukokuun visiitillä, jolloin pääni itsepintaisesti ilmoitti sijoittaneensa Latviaan. Toki vieläkin sitä tapahtuu - osa kaupungista muistuttaa Baltian maista, tietyt talot Saksasta, kaupungin reunalla olevat metsäiset kukkulat ja ilta-auringon sävy Espanjasta. Pitkäkestoinen säätö pankkikortin aktivoimisesta ja monessa paikassa vastaantuleva epäselkeys voisi toimia oivana sytyttimenä ärtymykselle ja pään paukuttamiselle vasten seinää, mutta jotenkin kaikki on niin outoa, uutta ja vierasta, etten vielä tiedä, miten reagoida. Niinpä olen päätynyt enimmäkseen vain lipumaan kaupungin mukana, olemaan vielä matkustaja, joka katselee ja seurailee tilannetta ottamatta suuremmin osaa siihen. Ehkä aina välillä on hyvä antaa mielelle vapaus olla olematta mieltä mistään.

Pääni ja kehoni eivät myöskään ole vielä sisäistäneet uutta päivärytmiä. Työpäivä alkaa seitsämältä, herätys sitä varten varttia vaille kuusi. Siihen nähden nukkumaan olisi ollut järkevää mennä aikaa sitten. Ehkä unipäivä on sitten huomenna.

Loppuun vielä fiiliksiä viime lauantailta. Mutta nyt: makeita unia - nauttikaa auringosta. <3

Part 2: Are ready to (let) go ?

Tämä teksti on muotoutunut kolmen ulottuvuuden aikana - ensin Helsinki-Vantaan lentoasemalla latte-mukillisen ääressä, sen jälkeen Eurolotin lennon K2304 paikalla 10A ja lopulta Gdanskissa, pienessä huoneessa, jossa asun pari seuraavaa viikkoa. Mutta - asiaan.

Viimeinen viikko on valunut ohi nopeasti. Kuten aina, ehdin jo unelmoida viimeisestä viikosta, jona kaikki tarpeellinen olisi hoidettu pois alta hyvissä ajoin ja olisi vain aikaa ottaa rennosti, nauttien vielä hetki paikasta, ajasta, ihmisistä. Yllättäen näin ei käynyt.

Olen lähtenyt ulkomaille pidemmäksi aikaa aiemminkin, mutta tämänkertainen, viimeisen parin viikon aikana käyty puserrus saada laukut pakattua ja yksi asunto tyhjäksi on ollut uskomattoman kuluttuvaa. Pidän muuttamista jo asunnosta asuntoon (vaikka tajusin juuri, että olen itse tehnyt niin viimeksi vuonna 2010) varsin raskaana urakkana, mutta ulkomaille lähtö tuo kuvioon vielä omat koukeronsa: ensinnäkin on päätettävä, mitä ottaa mukaan ja toisekseen sitten keksiä, mihin ne jäljellejäävät ovat menossa.

Aikaisemmilla reissulla tavaroille on löytynyt aika helposti väliaikainen säilö, eikä kuvio muutenkaan ole ollut kauhean hurja: riittää, että kaiken pakkaa, vie säilöön, hakee säilöstä palattuaan. Mutta sitten, kun paluupäivä on määrittämätön, herää kysymys, kuinka paljon toisten nurkkiin kehtaa tavaraa kantaa lojumaan. Ja ennen kaikkea - mitä kaikkea kannattaa tuntematonta tulevaa varten edes laittaa varastoon?

Muuton lopputulema on aika karsittu. Mukaani lähti reppu, matkalaukku ja rinkka, yhteispainoa 49,4 kiloa. Suomeen eri varastoihin jäi kolme muuttolaatikkoa, yksi lentolaukku, makuupussi ja saksofoni, joka sekin on tarkoitus myydä. Siinä on periaatteessa kaikki, mitä nykyisin omistan. Mikä on aika hurjaa, sillä vielä kaksi viikkoa sitten omistin 3-4 -kertaisesti enemmän tavaraa. Omalla tavallaan tuntuu ihanan vapauttavalta tietää, että tavaraa on niin vähän. Että jäljellä on pääasiassa vain asioita, joita todella käyttää, ja muistoja, joita ei pysty korvaamaan. Käytännön tasolla muutos on kuitenkin aika ankea: kaiken tarpeettoman mukana poistui paljon sellaista, joka on vain kivaa tai mielenkiintoista. Siistimisen jälkeen minulta ei enää löydy kansiollista lehtileikkeitä ja valokuvia, joista inspiroitua askarrellessa. Ei omituisia vaatekappaleita, joille ei normaalielämässä ole mitään käyttöä, mutta jotka toimivat loistavana rakennuspalikkana naamiaisasulle. Ei kirjoja, jotka periaatteessa kuulostavat todella mielenkiintoisilta, mutta joita ei silti ota hyllystä. Löysin esimerkiksi tänään keittiön kaapista 'Joka naisen niksikirjan' vuodelta 1985, joka kaikkine meikinsekoitus-, siivous- ja kokkausnikseineen kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta. Siitä huolimatta se on lojunut vuoden kaapissa, odottamassa hetkeä, joka ei välttämättä koskaan ole tulossa. Niin. Time to let go.

Meininki on siis ollut aika karua, mutta omalla tavallaan ollut ihana päästä eroon materiasta ja sen mukanaantuomasta ahdistuksesta. Viime vuosina olen hienoisesti unelmoinut nuuskamuikkusmaisesta lähestymistavasta, jossa kaikki tarpeellinen kulkisi repussa mukana. Ihan vielä ei olla siellä, eikä se välttämättä juuri nyt ole tarpeenkaan. Ehkä viikon urakoinnin jälkeen kuitenkin toivoisi muistavansa kaksi asiaa: ensinnäkin tavaroita voisi käydä perusteellisesti läpi muulloinkin kuin muuttaessa. Ja toisekseen olla alun alkujaankaan hankkimatta omituista sälää pyörimään nurkkiin.

Niin. Olen ollut Puolassa viisi tuntia. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin ajanut taksilla lentokentältä, löytänyt oikean talon, päässyt sisään, käynyt lähikaupassa hakemassa syötävää, purkanut hyvin epäjärjestelmällisesti pakatut laukut hieman käytettävämpään muotoon, ollut väsynyt. Asun siis tällä hetkellä neljän hengen kimppakämpässä. Matkaa töihin on nelisen kilometriä ja ratikka kulkee varsin läheltä. Huone on kooltaan kuutisen neliötä, mikä sisäänastuttua vähän hirvitti, mutta Sylwian saavuttua töistä kotiin elo on ollut selvästi mukavampaa. Sylwia on siis aikaisemman kämppikseni tuttuja, ja kämppikseni paritti meidät viime maanantaina: yksi kämppää vailla, toisella vapaa huone. En osaa vielä sanoa, kuinka pitkäksi aikaa jään majailemaan tänne, mutta ainakin tänään on ollut mielenkiintoista kuulla paloja ihan oikeiden puolalaisten elämästä. Jos osaisi puolaa, kuulisi varmasti vielä enemmän.

Sellaista tänään. Paljon muitakin juttuja, joista haluaisi kirjoittaa, mutta niistä lisää joku toinen kerta. Näihin tuumiin, Puolasta, hyvää yötä.

Part 1: how did I end up here.

Minä muutan noin viikon kuluttua työn mukana Puolaan. Niin - miten tässä näin pääsi käymään.

Tarina ei ole oikeastaan niin kummallinen. Sain tutkintotodistuksen kouraani ammattikorkeakoulusta tänä keväänä, helmikuun viimeisenä päivänä. Se vaati 5 vuotta ja 7 kuukautta taistelua, mutta pitkän puserruksen jälkeen tuo kappale elämästä oli paketissa. Päällimmäisenä tunteena oli huojennus - sen kunniaksi taisin olla muutaman viikon maaliskuun alusta tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Ei oikeastaan yhtään minkään tekemisessä on vain se ongelma, että muutaman viikon jälkeen se käy puuduttavaksi - nautin toki suuresta määrästä määrittämätöntä vapaa-aikaa, mutta samaan aikaan aika tuntuu valuvan hukkaan. Päivistä tulee rytmittömiä ja aivan liian monena iltana huomaa saaneensa päivän aikana hyvin vähän aikaiseksi. Ei sillä, että ihmisen välttämättä tarvitsisi niin jatkuvasti tehdä, mutta omalla kohdalla tilanne tuntui ristiriitaiselta, kun vähäisen toimimisen keskellä oma pää virisi unelmia ja suunnitelmia, niin monia asioita, joita haluaisi tehdä ja oppia. Jatkuva vapaus ja mahdollisuus tehdä mitä vain johti siihen, ettei oikeastaan tehnyt mitään - katseli vain erilaisia ovia, tarttumatta kuitenkaan yhteenkään kahvaan.

Työ ei ole minulle elämän tärkein sisältö, mutta sen on sisäistänyt silti tekijäksi, joka elämässä on hyvä olla. Muutaman toimeettoman viikon jälkeen aloin siis tutkailla työtarjontaa, löytääkseni vain tietämättömyyden, mitä oikeastaan olen etsimässä. Minulta löytyy työntekoon pari moodia: voin työskennellä ansaitakseni toimeentuloa tai sitten saadakseni elämään sisältöä. Ensimmäisen moodin kohdalla työksi sopii oikeastaan mikä tahansa - keskeistä on vain saada kartutettua tiliä, jonka avulla voi toteuttaa muita unelmia. Työtunteja ottaa mieluusti runsaasti silläkin uhalla, että joitain kivoja juttuja menee sen takia ohi. Projektiluontoisesti tämä varmasti toimisi, mutta pidemmän päälle tilanne olisi aika kestämätön. Ihminen viettää jo keskimääräisesti viitenä päivänä viikosta puolet valveillaoloajastaan töissä, minkä takia pelkkä raha on aika huono motivaattori saapua jatkuvasti paikalle. Sitten toisaalta - tehdäkseen mielekästä ja elämään sisältöä tuovaa työtä, pitäisi tietää, mikä itselle on motivoivaa ja mielekästä.

Ratkaisut löytyvät välillä outojen reittien kautta ja siten ehdin elää noin 25 vuotta ja 111 päivää ennen kuin ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin todella löytäneeni vastauksen kysymykseen, mitä haluaisin tehdä työkseni. Maaliskuun lopussa lähdin viikoksi matkalle Skotlantiin ja pari yötä kotiinpaluuni jälkeen iski tunne, että voisin kirjoitella ylös töihin liittyviä hajatelmia. Kahdelle seinälle kiinnitetylle A2:lle päätyi tämän lopputulemana muodostumaan miellekartta, josta käy pelottavan selvästi esille, millaisia asioita haluaisin ja kirveellä uhatenkaan en haluaisi työkseni tehdä, missä haluaisin kehittyä ja mitkä asiat minua kiinnostavat. Taisin sinä yönä valvoa aamuneljään silkasta riemusta. Ei sillä, että tämä olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun kirjoitan työhön liittyviä asioita paperille: erilaisia listoja, kaavakkeita, testejä ja yksittäisiä huomioita on vuosien varrella syntynyt melkoisesti. Jotenkin tuona huhtikuisena yönä löytyi vain sopiva rehellisyys, motivaatio ja muoto pukea omat ajatukset ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntuu turhalta selittää koko kartan sisältöä, mutta noin mainintana sieltä löytyi muun muassa teemoihin ympäristö, vaikuttaminen, tiimityö, johtajuus, työilmapiiri, oppiminen ja haastavuus liittyviä juttuja. Ajatus ulkomailla oleilusta siellä myös seikkaili. Täytyy myös myöntää, että se on pirun hyvä kartta - vielä kolme kuukautta myöhemminkin se asustaa seinälläni ja kun sitä vilkaisee, se tuntuu omalta.

Kummasti tämän jälkeen asiat alkoivat rullata aika vauhdilla. Viikko kartan valmistumisen jälkeen luin ilmoituksen työpaikkainfosta Puolassa. Kaksi viikkoa myöhemmin kävin infossa, kiinnostuin ja laitoin hakemuksen. Kolmannella viikolla olin haastattelussa ja neljännellä sain työtarjouksen. Ja parin mietintäpäivän jälkeen, sanoin kyllä elämäni ensimmäiselle vakituiselle työsuhteelle.

Sinänsä siis hyvin tavallinen tarina. Työni on myös mennyt jo alkamaan: perehdytykseni alkoi toukokuun puolivälissä ja on siitä lähtien hurissut eteenpäin Helsingin toimistolla. Tuo aika ei tosin ole ollut alkuunkaan tavallista - viimeiset 7 viikkoa ovat olleet aikamoista vuoristorataa, kun uuden työn ja päivärytmin ohella on valmistautunut koko elämän siirtämiseen toiseen maahan. Tunnetasolla on tullut liidettyä kaikilla tasoilla maan ja taivaan, riemun ja epätoivon, välillä. Mutta lentoliput ovat valmiina, joten ei kai auta kuin hypätä kyytiin ja katsoa, minkälainen matka on kyseessä.

Ja vaikka juuri edellisessä lauseessa käytinkin sanaa matka, tämä ei ole matkablogi, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Elämä on yksi pitkä, tuntematon matka, ja tämä blogi koittaa jollain tavalla pukea sanoiksi sitä kappaletta siitä, jossa lähdetään itselle täysin tuntemattomaan maahan määrittämättömäksi ajaksi työskentelemään ja elämään. Se saattaa tarkoittaa havaintoja maasta, kulttuurista, ihmisistä ja asioista, mutta myös pohdintoja maailmasta, elämästä, itsestä. Nähtäväksi jää. Mutta syväluotaavaan ja asiallisen Puola-analyysin sijaan toivoisin voivani kirjoittelun kautta edes hieman valottaa ja avata omaa elämää, nyt kun se tulee olemaan vähän kauempana.

Näihin tunnelmiin, kiitos ja palaamisiin.