Minä muutan noin viikon kuluttua työn mukana Puolaan. Niin - miten tässä näin pääsi käymään.
Tarina ei ole oikeastaan niin kummallinen. Sain tutkintotodistuksen kouraani ammattikorkeakoulusta tänä keväänä, helmikuun viimeisenä päivänä. Se vaati 5 vuotta ja 7 kuukautta taistelua, mutta pitkän puserruksen jälkeen tuo kappale elämästä oli paketissa. Päällimmäisenä tunteena oli huojennus - sen kunniaksi taisin olla muutaman viikon maaliskuun alusta tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Ei oikeastaan yhtään minkään tekemisessä on vain se ongelma, että muutaman viikon jälkeen se käy puuduttavaksi - nautin toki suuresta määrästä määrittämätöntä vapaa-aikaa, mutta samaan aikaan aika tuntuu valuvan hukkaan. Päivistä tulee rytmittömiä ja aivan liian monena iltana huomaa saaneensa päivän aikana hyvin vähän aikaiseksi. Ei sillä, että ihmisen välttämättä tarvitsisi niin jatkuvasti tehdä, mutta omalla kohdalla tilanne tuntui ristiriitaiselta, kun vähäisen toimimisen keskellä oma pää virisi unelmia ja suunnitelmia, niin monia asioita, joita haluaisi tehdä ja oppia. Jatkuva vapaus ja mahdollisuus tehdä mitä vain johti siihen, ettei oikeastaan tehnyt mitään - katseli vain erilaisia ovia, tarttumatta kuitenkaan yhteenkään kahvaan.
Työ ei ole minulle elämän tärkein sisältö, mutta sen on sisäistänyt silti tekijäksi, joka elämässä on hyvä olla. Muutaman toimeettoman viikon jälkeen aloin siis tutkailla työtarjontaa, löytääkseni vain tietämättömyyden, mitä oikeastaan olen etsimässä. Minulta löytyy työntekoon pari moodia: voin työskennellä ansaitakseni toimeentuloa tai sitten saadakseni elämään sisältöä. Ensimmäisen moodin kohdalla työksi sopii oikeastaan mikä tahansa - keskeistä on vain saada kartutettua tiliä, jonka avulla voi toteuttaa muita unelmia. Työtunteja ottaa mieluusti runsaasti silläkin uhalla, että joitain kivoja juttuja menee sen takia ohi. Projektiluontoisesti tämä varmasti toimisi, mutta pidemmän päälle tilanne olisi aika kestämätön. Ihminen viettää jo keskimääräisesti viitenä päivänä viikosta puolet valveillaoloajastaan töissä, minkä takia pelkkä raha on aika huono motivaattori saapua jatkuvasti paikalle. Sitten toisaalta - tehdäkseen mielekästä ja elämään sisältöä tuovaa työtä, pitäisi tietää, mikä itselle on motivoivaa ja mielekästä.
Ratkaisut löytyvät välillä outojen reittien kautta ja siten ehdin elää noin 25 vuotta ja 111 päivää ennen kuin ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin todella löytäneeni vastauksen kysymykseen, mitä haluaisin tehdä työkseni. Maaliskuun lopussa lähdin viikoksi matkalle Skotlantiin ja pari yötä kotiinpaluuni jälkeen iski tunne, että voisin kirjoitella ylös töihin liittyviä hajatelmia. Kahdelle seinälle kiinnitetylle A2:lle päätyi tämän lopputulemana muodostumaan miellekartta, josta käy pelottavan selvästi esille, millaisia asioita haluaisin ja kirveellä uhatenkaan en haluaisi työkseni tehdä, missä haluaisin kehittyä ja mitkä asiat minua kiinnostavat. Taisin sinä yönä valvoa aamuneljään silkasta riemusta. Ei sillä, että tämä olisi ollut ensimmäinen kerta ikinä, kun kirjoitan työhön liittyviä asioita paperille: erilaisia listoja, kaavakkeita, testejä ja yksittäisiä huomioita on vuosien varrella syntynyt melkoisesti. Jotenkin tuona huhtikuisena yönä löytyi vain sopiva rehellisyys, motivaatio ja muoto pukea omat ajatukset ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntuu turhalta selittää koko kartan sisältöä, mutta noin mainintana sieltä löytyi muun muassa teemoihin ympäristö, vaikuttaminen, tiimityö, johtajuus, työilmapiiri, oppiminen ja haastavuus liittyviä juttuja. Ajatus ulkomailla oleilusta siellä myös seikkaili. Täytyy myös myöntää, että se on pirun hyvä kartta - vielä kolme kuukautta myöhemminkin se asustaa seinälläni ja kun sitä vilkaisee, se tuntuu omalta.
Kummasti tämän jälkeen asiat alkoivat rullata aika vauhdilla. Viikko kartan valmistumisen jälkeen luin ilmoituksen työpaikkainfosta Puolassa. Kaksi viikkoa myöhemmin kävin infossa, kiinnostuin ja laitoin hakemuksen. Kolmannella viikolla olin haastattelussa ja neljännellä sain työtarjouksen. Ja parin mietintäpäivän jälkeen, sanoin kyllä elämäni ensimmäiselle vakituiselle työsuhteelle.
Sinänsä siis hyvin tavallinen tarina. Työni on myös mennyt jo alkamaan: perehdytykseni alkoi toukokuun puolivälissä ja on siitä lähtien hurissut eteenpäin Helsingin toimistolla. Tuo aika ei tosin ole ollut alkuunkaan tavallista - viimeiset 7 viikkoa ovat olleet aikamoista vuoristorataa, kun uuden työn ja päivärytmin ohella on valmistautunut koko elämän siirtämiseen toiseen maahan. Tunnetasolla on tullut liidettyä kaikilla tasoilla maan ja taivaan, riemun ja epätoivon, välillä. Mutta lentoliput ovat valmiina, joten ei kai auta kuin hypätä kyytiin ja katsoa, minkälainen matka on kyseessä.
Ja vaikka juuri edellisessä lauseessa käytinkin sanaa matka, tämä ei ole matkablogi, ainakaan sanan perinteisessä merkityksessä. Elämä on yksi pitkä, tuntematon matka, ja tämä blogi koittaa jollain tavalla pukea sanoiksi sitä kappaletta siitä, jossa lähdetään itselle täysin tuntemattomaan maahan määrittämättömäksi ajaksi työskentelemään ja elämään. Se saattaa tarkoittaa havaintoja maasta, kulttuurista, ihmisistä ja asioista, mutta myös pohdintoja maailmasta, elämästä, itsestä. Nähtäväksi jää. Mutta syväluotaavaan ja asiallisen Puola-analyysin sijaan toivoisin voivani kirjoittelun kautta edes hieman valottaa ja avata omaa elämää, nyt kun se tulee olemaan vähän kauempana.
Näihin tunnelmiin, kiitos ja palaamisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti