Illan kolmas versio. Josko tällä kertaa pääsisi alkua pidemmälle.
Ensinnäkin: kaupunki on hieno. Aivan uskomaton ranta, aivan uskomattomia metsäisiä rinteitä. Välissä erilaisia alueita, joilta kai löytää mitä tahansa, kunhan vain tietäisi puolalaiset sanat etsiä. Mutta vaikkei osaisi, kahviloita ja ravintoloita tupsahtelee kaikkialta vastaan. Viikon aikana metsikössä on tullut niin juostua kuin tallusteltua, rannalla makoiltua, käveltyä, uitua, juotua olutta auringon laskiessa. En muista, milloin olisin viimeksi uinut illalla lämpimässä vedessä, varsinkaan Itämeressä.
Töissä on enimmäkseen kai kivaa. Päivät ovat rehellisesti valuneet hieman rytmittömänä eri paikkojen välillä pomppiessa ohi. Parin viikon päästä sekin kai helpottaa. Unirytmi ei aivan vielä ole tasoittunut kello 7 aamuihin, mutta viikonlopun spontaanit heräämiset kello 8 antavat vihiä, että siihen suuntaan ollaan menossa. Huomaamatta eri työkavereiden kanssa on tullut vietettyä iltaa neljänä päivänä. Paras päivistä oli ehkä eilinen, jonka yhden työkaverini kanssa vietimme liki alusta loppuun. Lähtökohtana oli mennä vain rannalle Gdyniaan, mutta loppujen lopuksi seikkailimme kolmen kaupungin halki takaisin kotiin (Gdynia, Sopot ja Gdansk ovat siis eri kaupunkeja, jotka ovat aivan vieressä rantaa pitkin kulkiessa) ja tulin kotiin hieman vaille puolta yötä.
Sinänsä kaikki on siis hyvin. Siitä huolimatta, pinnan alla jatkuu hienoinen paniikki. Ei onneksi sitä sorttia, joka lamaannuttaa ja pistää täysin toimintakyvyttömäksi, mutta sellainen pieni ahdistava levottomuus pilkahtelee pintaan toistuvsti. Ahdistus ei suinkaan johdu siitä, että viikko sitten on vaihtanut olinpaikkaa, vaan se heijastelee samoja juttuja, joista vastaava ahdistus on noussut säännöllisin väliajoin jo pidemmän aikaa. Vaikka vuosien varrella on tullut tehtyä mielenkiintoisia ja hienoja juttuja, tavattua erilaisia tyyppejä, käytyä useissa paikoissa, sellaista tiettyä sisäistä rauhaa ei kaiken seasta vieläkään ole löytynyt. Tuntuu, että viimeiset kuusi Helsingissä asuttua vuotta on tullut seikkailtua antoisasti, mutta kuitenkaan kaikkien eri juttujen keskeltä ei ole noussut sitä jotain, mikä todella tuntuisi omalta. Tiedän, ettei ratkaisu jatkuvaan etsimiseen löydy paikasta, ihmisistä tai asioista, vaan se lopullinen avain rauhaan, omanlaiseen elämään on jo olemassa. Eikä se suinkaan löydy maailman ääristä, vaan omasta itsestä. Silti miusta tuntui, että kaipasin vaihtelua maisemaan löytääkseni uusia kulmia katsella itseäni, päästäkseni irti ja saadakseni tilaa jo opituista rutiineista.
Tietyllä tapaa omassa päässä on ehtinyt miettiä, mitä kaikkea haluaa tehdä nyt, kun tietyllä tapaa pääsee aloittamaan alusta. Tähän mennessä olen kävellyt paljon. Tekemisten rinnalla leijuu kuitenkin myös toinen toimintasuunnitelma, ja se liittyy rauhallisuuden löytämiseen. Miulle on pelottavan ominaista lähteä mukaan juttuihin (ollen sen takia muun muassa nyt Puolassa) ja olla paljon toiminnassa. Toiminta ja tapaamiset kuitenkin menettävät merkitystään, ellei niissä ole itse läsnä ja mukana. Siten olen tässä miettinyt, että singahtelun sijaan elämänrytmiksi voisi opetella sellaista läsnäolevampaa muotoa, jossa tekeminen perustuisi sille, miltä milloinkin tuntuu. Eilinen oli esimerkiksi mielestäni aivan mainio päivä, mutta siitä huolimatta tunnetasolla en koko sen aikana vain unohtunut juuri käsilläolevaan hetkeen. Siksi olisi ihana taas oppia päästämään irti kaikista ajatuksista, uskomuksista ja peloista ja olla oikeasti nyt elossa.
En ole varma, vaikuttaako asumismuoto prosessissa, mutta ajattelin silti etsiä itselleni pian oman kodin. Täällä on ihan mukavaa ja halutessani voisin varmasti tulla kaikkien kanssa paremmin toimeen, mutta sitten jotenkin omaa tutustumisenergiaa käyttää mieluummin sellaisten tyyppien etsimiseen, joiden kanssa tuntuu oikeasti kolahtavan. Viikon kuuden neliön oranssiseinäisessä lukaalissa majaillessani olen nimittäin huomannut, etten varsinaisesti tarvitsisi enempää tilaa asumiseen. Pidemmän päälle olisi kuitenkin kiva omistaa lattiapinta-alaa liikkumiseen ja paikka ottaa vieraita vastaan. Kodin osalta on muitakin tuumia, mutta niistä lisää sittemmin, kunhan koti ensin löytyy.
Huomasin myös tänään, että kirjoittamiseen meinaa paikka paikoin iskeä sensuuri päälle, tietyssä mielessä jopa hyvällä tavalla. Aikaisemmin meinasin esimerkiksi unohtua varsin pitkäksi toviksi kirjoittamaan siitä, kuinka juuri nyt ahdistaa. Tai kuinka aamulla tuntuisi ihanalta käpertyä jonkun tutun ja turvallisen viereen rauhoittumaan, kun ei yhtään tiedä, mitä tulevana päivänä tehdä. Otin kuitenkin avaimet, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin pinkomaan naapurustoon. Muutamaa tovia myöhemmin palasin selvästi eheämpänä takaisin. Ei sillä, etteivät ikävät ja vaikeat asiat saisi tulla sanoiksi asti, mutta toisaalta niihin voi pahimmillaan jäädä kirjoittamalla entistä pahemmin vellomaan.
Aina aika ajoin tuntuu omassa päässä vilahtaa myös ajatus, että kirjoittaessa toistaa itseään ja kiertää ympäri samoja aiheita kuin muut muille maille lähteneet. Onneksi sen aisaparina killuu ajatus, joka toteaa "You´re free to write about whatever you want to - it´s the reader´s choice to decide, whether he/she gonna read it".
Tänään näihin tunnelmiin, hyvää yötä.
Ja p.s. Jos on jotain, mitä tahtoisitte tietää, mutta josta en vaan tajua kertoa, niin kysykää ihmeessä :)
Tietyllä tapaa omassa päässä on ehtinyt miettiä, mitä kaikkea haluaa tehdä nyt, kun tietyllä tapaa pääsee aloittamaan alusta. Tähän mennessä olen kävellyt paljon. Tekemisten rinnalla leijuu kuitenkin myös toinen toimintasuunnitelma, ja se liittyy rauhallisuuden löytämiseen. Miulle on pelottavan ominaista lähteä mukaan juttuihin (ollen sen takia muun muassa nyt Puolassa) ja olla paljon toiminnassa. Toiminta ja tapaamiset kuitenkin menettävät merkitystään, ellei niissä ole itse läsnä ja mukana. Siten olen tässä miettinyt, että singahtelun sijaan elämänrytmiksi voisi opetella sellaista läsnäolevampaa muotoa, jossa tekeminen perustuisi sille, miltä milloinkin tuntuu. Eilinen oli esimerkiksi mielestäni aivan mainio päivä, mutta siitä huolimatta tunnetasolla en koko sen aikana vain unohtunut juuri käsilläolevaan hetkeen. Siksi olisi ihana taas oppia päästämään irti kaikista ajatuksista, uskomuksista ja peloista ja olla oikeasti nyt elossa.
En ole varma, vaikuttaako asumismuoto prosessissa, mutta ajattelin silti etsiä itselleni pian oman kodin. Täällä on ihan mukavaa ja halutessani voisin varmasti tulla kaikkien kanssa paremmin toimeen, mutta sitten jotenkin omaa tutustumisenergiaa käyttää mieluummin sellaisten tyyppien etsimiseen, joiden kanssa tuntuu oikeasti kolahtavan. Viikon kuuden neliön oranssiseinäisessä lukaalissa majaillessani olen nimittäin huomannut, etten varsinaisesti tarvitsisi enempää tilaa asumiseen. Pidemmän päälle olisi kuitenkin kiva omistaa lattiapinta-alaa liikkumiseen ja paikka ottaa vieraita vastaan. Kodin osalta on muitakin tuumia, mutta niistä lisää sittemmin, kunhan koti ensin löytyy.
Huomasin myös tänään, että kirjoittamiseen meinaa paikka paikoin iskeä sensuuri päälle, tietyssä mielessä jopa hyvällä tavalla. Aikaisemmin meinasin esimerkiksi unohtua varsin pitkäksi toviksi kirjoittamaan siitä, kuinka juuri nyt ahdistaa. Tai kuinka aamulla tuntuisi ihanalta käpertyä jonkun tutun ja turvallisen viereen rauhoittumaan, kun ei yhtään tiedä, mitä tulevana päivänä tehdä. Otin kuitenkin avaimet, laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin pinkomaan naapurustoon. Muutamaa tovia myöhemmin palasin selvästi eheämpänä takaisin. Ei sillä, etteivät ikävät ja vaikeat asiat saisi tulla sanoiksi asti, mutta toisaalta niihin voi pahimmillaan jäädä kirjoittamalla entistä pahemmin vellomaan.
Aina aika ajoin tuntuu omassa päässä vilahtaa myös ajatus, että kirjoittaessa toistaa itseään ja kiertää ympäri samoja aiheita kuin muut muille maille lähteneet. Onneksi sen aisaparina killuu ajatus, joka toteaa "You´re free to write about whatever you want to - it´s the reader´s choice to decide, whether he/she gonna read it".
Tänään näihin tunnelmiin, hyvää yötä.
Ja p.s. Jos on jotain, mitä tahtoisitte tietää, mutta josta en vaan tajua kertoa, niin kysykää ihmeessä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti