Tämä teksti on muotoutunut kolmen ulottuvuuden aikana - ensin Helsinki-Vantaan lentoasemalla latte-mukillisen ääressä, sen jälkeen Eurolotin lennon K2304 paikalla 10A ja lopulta Gdanskissa, pienessä huoneessa, jossa asun pari seuraavaa viikkoa. Mutta - asiaan.
Viimeinen viikko on valunut ohi nopeasti. Kuten aina, ehdin jo unelmoida viimeisestä viikosta, jona kaikki tarpeellinen olisi hoidettu pois alta hyvissä ajoin ja olisi vain aikaa ottaa rennosti, nauttien vielä hetki paikasta, ajasta, ihmisistä. Yllättäen näin ei käynyt.
Olen lähtenyt ulkomaille pidemmäksi aikaa aiemminkin, mutta tämänkertainen, viimeisen parin viikon aikana käyty puserrus saada laukut pakattua ja yksi asunto tyhjäksi on ollut uskomattoman kuluttuvaa. Pidän muuttamista jo asunnosta asuntoon (vaikka tajusin juuri, että olen itse tehnyt niin viimeksi vuonna 2010) varsin raskaana urakkana, mutta ulkomaille lähtö tuo kuvioon vielä omat koukeronsa: ensinnäkin on päätettävä, mitä ottaa mukaan ja toisekseen sitten keksiä, mihin ne jäljellejäävät ovat menossa.
Aikaisemmilla reissulla tavaroille on löytynyt aika helposti väliaikainen säilö, eikä kuvio muutenkaan ole ollut kauhean hurja: riittää, että kaiken pakkaa, vie säilöön, hakee säilöstä palattuaan. Mutta sitten, kun paluupäivä on määrittämätön, herää kysymys, kuinka paljon toisten nurkkiin kehtaa tavaraa kantaa lojumaan. Ja ennen kaikkea - mitä kaikkea kannattaa tuntematonta tulevaa varten edes laittaa varastoon?
Muuton lopputulema on aika karsittu. Mukaani lähti reppu, matkalaukku ja rinkka, yhteispainoa 49,4 kiloa. Suomeen eri varastoihin jäi kolme muuttolaatikkoa, yksi lentolaukku, makuupussi ja saksofoni, joka sekin on tarkoitus myydä. Siinä on periaatteessa kaikki, mitä nykyisin omistan. Mikä on aika hurjaa, sillä vielä kaksi viikkoa sitten omistin 3-4 -kertaisesti enemmän tavaraa. Omalla tavallaan tuntuu ihanan vapauttavalta tietää, että tavaraa on niin vähän. Että jäljellä on pääasiassa vain asioita, joita todella käyttää, ja muistoja, joita ei pysty korvaamaan. Käytännön tasolla muutos on kuitenkin aika ankea: kaiken tarpeettoman mukana poistui paljon sellaista, joka on vain kivaa tai mielenkiintoista. Siistimisen jälkeen minulta ei enää löydy kansiollista lehtileikkeitä ja valokuvia, joista inspiroitua askarrellessa. Ei omituisia vaatekappaleita, joille ei normaalielämässä ole mitään käyttöä, mutta jotka toimivat loistavana rakennuspalikkana naamiaisasulle. Ei kirjoja, jotka periaatteessa kuulostavat todella mielenkiintoisilta, mutta joita ei silti ota hyllystä. Löysin esimerkiksi tänään keittiön kaapista 'Joka naisen niksikirjan' vuodelta 1985, joka kaikkine meikinsekoitus-, siivous- ja kokkausnikseineen kuulostaa hirveän mielenkiintoiselta. Siitä huolimatta se on lojunut vuoden kaapissa, odottamassa hetkeä, joka ei välttämättä koskaan ole tulossa. Niin. Time to let go.
Meininki on siis ollut aika karua, mutta omalla tavallaan ollut ihana päästä eroon materiasta ja sen mukanaantuomasta ahdistuksesta. Viime vuosina olen hienoisesti unelmoinut nuuskamuikkusmaisesta lähestymistavasta, jossa kaikki tarpeellinen kulkisi repussa mukana. Ihan vielä ei olla siellä, eikä se välttämättä juuri nyt ole tarpeenkaan. Ehkä viikon urakoinnin jälkeen kuitenkin toivoisi muistavansa kaksi asiaa: ensinnäkin tavaroita voisi käydä perusteellisesti läpi muulloinkin kuin muuttaessa. Ja toisekseen olla alun alkujaankaan hankkimatta omituista sälää pyörimään nurkkiin.
Niin. Olen ollut Puolassa viisi tuntia. En ole oikeastaan tehnyt muuta, kuin ajanut taksilla lentokentältä, löytänyt oikean talon, päässyt sisään, käynyt lähikaupassa hakemassa syötävää, purkanut hyvin epäjärjestelmällisesti pakatut laukut hieman käytettävämpään muotoon, ollut väsynyt. Asun siis tällä hetkellä neljän hengen kimppakämpässä. Matkaa töihin on nelisen kilometriä ja ratikka kulkee varsin läheltä. Huone on kooltaan kuutisen neliötä, mikä sisäänastuttua vähän hirvitti, mutta Sylwian saavuttua töistä kotiin elo on ollut selvästi mukavampaa. Sylwia on siis aikaisemman kämppikseni tuttuja, ja kämppikseni paritti meidät viime maanantaina: yksi kämppää vailla, toisella vapaa huone. En osaa vielä sanoa, kuinka pitkäksi aikaa jään majailemaan tänne, mutta ainakin tänään on ollut mielenkiintoista kuulla paloja ihan oikeiden puolalaisten elämästä. Jos osaisi puolaa, kuulisi varmasti vielä enemmän.
Sellaista tänään. Paljon muitakin juttuja, joista haluaisi kirjoittaa, mutta niistä lisää joku toinen kerta. Näihin tuumiin, Puolasta, hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti