Ikkunan taka päivä on muuttunut hämäräksi. Istun huoneeni lattialla joogamatolla pimeässä. Avoimesta ikkunasta kuuluu vienoja ääniä - lintujen viserrystä, etäisten autojen humu. Seinän takana puhutaan puolaa.
Pari päivää on kulunut. Mitään erityisen merkittävää ei ole ehtinyt tapahtua - suurin osa päivästä kuluu töissä, loput jonkun puuhan parissa. Ajantaju katoilee - matkaan töistä kotiin saattaa upota pitkiä toveja, kun ajaa ratikalla harhaan tai pysähtyy matkalla kirjakauppaan etsimään englanninkielisiä kirjoja. Tai tekee jotain niinkin arkipäiväistä, kun käy kaupassa tai pankissa hakemassa uuden pankkikortin, ja jotenkin kumpaakin uppoaa pitkä tovi. Kaikeksi onneksi ajalla tuntuu olevan pitkästä aikaa todella vähän väliä. Minulla olisi varmasti tehtäviä juttuja, paikkoja joissa käydä, ihmisiä joihin tutustua, mutta juuri nyt en vain jaksa niistä juuri mitään. Tunnen itseni tietyllä tapaa äärimmäisen ankeaksi ihmiseksi, sillä viime päivät olen oikeastaan halunnut vain vetäytyä omiin oloihini, olla hiljaa ja rauhassa - levätä. Jotenkin viimeisin kuukausi on ollut aivan uskomatonta juoksemista. Jalat ovat varmasti pysähtyneet aina välillä, mutta mieleni tuntuu jatkaneen vielä pitkään sen jälkeenkin. Keskimääräinen unimäärä heinäkuun öinä on huidellut 5-6 tunnin kieppeillä, ja hiljalleen se alkaa niin näkyä kuin tuntua. Parhaimmillaan tästä aiheutuu hillitsemättömiä naurukohtauksia ja typeriä ideoita, mutta myös paljon vedottomuutta ja keskittymisen karkailua. Työpäivät ovat vielä aika hektisiä, sillä omien töideni ohella osallistun nyt järjestelmäkoulutukseen ja koitan noin ylipäänsä asettua toimistoon ja hoitaa kaikki tarpeelliset jutut. Tänään pöydelleni ilmestyi jo näyttö. Mutta kaiken sen jälkeen en vain jaksaisi enää kiirehtiä, olla jatkuvasti aikaansaava, tehokas, liikkeessä.
Viimeinen viikko Helsingissä vilahti ohi aika vauhdilla. Tietyllä tapaa olisi ollut huikeata ehtiä vielä enemmän - tavata vielä muitakin ihmisiä, käydä kunnolla syömässä, juhlia aamuyöhön asti - mutta lopputulemana niin aika kuin energiakin loppui. Sen sijaan olen istunut eri ihmisten kanssa useita kertoja viikon aikana meren rannalla, ja nauttinut sieluni kyllyydestä. Rantaan iskeytyvien aaltojen tasainen pauhu, kantamattomiin siintävä horisontti, lämmittävä aurinko. Seura, jonka kanssa pysähtyä nauttimaan tuosta kaikesta ja nauraa maailmalle.
Deadline saa ihmisessä aikaan omituista tehokkuutta ja tilaisuuksiin tarttumista. Vietin viimeisen yöni Helsingissä Hietaniemen rannalla ystäväni kanssa syöden falafelia, juosten hiekalla ja lennättäen leijaa - leijaa, jonka olen omistanut vuosia, mutten koskaan vielä kaivanut paketista. Todella pitkään mieleni huusi, että iltaan pitäisi keksiä jotain suurempaa, ikimuistoisempaa, vauhdikkaampaa, parempaa, mutta lapsellisen juoksukilpailun jälkeen tulppa vain irtosi: ulos kiire ja arviointi, sisään rauha ja nautinto.
Mieleni rakentaa jatkuvasti suunnitelmia, kuinka asioiden tulisi olla tai mennä. Keitä, missä ja miten tulisi olla, jotta päivä, ilta, aamu tai huominen olisi iloinen tai onnellinen - tai mitä ikinä sen tahtookaan olevan. Luulemme tietävämme, mitä tarvitsemme. Luulot saattavat osuvat oikeaan, mutta ne voivat tehdä myös sokeaksi: kiinnittäessä huomion jatkuvasti vain etsimäänsä ohittaa kaiken muun.
Kesäöisen taivaan alla, kylmä hiekka vasten selän ihoa, jonkun toisen pää omalla vatsalla, tuntui pitkästä aikaa rennolta olla. Saatoin vain maata ja nauttia yön tuoksusta, taivaan väreistä, olemassaolosta.
Etsin jatkuvasti rauhaa, jota jostain kumman syystä koittaa saavuttaa samalla tavalla kuin montaa muutakin asiaa: tekemällä ja hoitamalla. Onneksi pienet pysähtymiset vauhdin keskellä muistuttavat, että vastaus löytyy paljon helpommin: täytyy vain malttaa pysähtyä, irrottautua, tuntea.
Puola on edelleen minulle mysteeri. Pää ei haraa enää aivan niin pahasti vastaan kuin toukokuun visiitillä, jolloin pääni itsepintaisesti ilmoitti sijoittaneensa Latviaan. Toki vieläkin sitä tapahtuu - osa kaupungista muistuttaa Baltian maista, tietyt talot Saksasta, kaupungin reunalla olevat metsäiset kukkulat ja ilta-auringon sävy Espanjasta. Pitkäkestoinen säätö pankkikortin aktivoimisesta ja monessa paikassa vastaantuleva epäselkeys voisi toimia oivana sytyttimenä ärtymykselle ja pään paukuttamiselle vasten seinää, mutta jotenkin kaikki on niin outoa, uutta ja vierasta, etten vielä tiedä, miten reagoida. Niinpä olen päätynyt enimmäkseen vain lipumaan kaupungin mukana, olemaan vielä matkustaja, joka katselee ja seurailee tilannetta ottamatta suuremmin osaa siihen. Ehkä aina välillä on hyvä antaa mielelle vapaus olla olematta mieltä mistään.
Pääni ja kehoni eivät myöskään ole vielä sisäistäneet uutta päivärytmiä. Työpäivä alkaa seitsämältä, herätys sitä varten varttia vaille kuusi. Siihen nähden nukkumaan olisi ollut järkevää mennä aikaa sitten. Ehkä unipäivä on sitten huomenna.
Loppuun vielä fiiliksiä viime lauantailta. Mutta nyt: makeita unia - nauttikaa auringosta. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti