Part 17: When it's time to go for holiday

Suomalaisessa systeemissä uusi työntekijä saa useimmiten työskennellä vuoden, ennen kuin kertyneitä lomapäiviä voi lunastaa, mutta Puolassa homma toimii hieman toisin: lomia voi pitää sitä mukaa, kun niitä kertyy. Siten olin varsin iloisesti yllättynyt, kun jo reilun puolen vuoden työnteon jälkeen edessä ammotti kahden viikon palkallinen loma.

Sinänsä töitä olisi jaksanut vielä hyvän tovin ilman taukoa, mutta toisaalta - ehkä taukoa on hyvä pitää jo ennen sitä hetkeä, kun lomaa alkaa kaivata kuin auringonnousua kaamoksessa. Loma on myös pitkästä aikaa mahdollisuus tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Vaikka sitä ei välttämättä aina ajattelisi, niin ulkomailla asuminenkin pyörii paljon arkisten asioiden ympärillä: aika kuluu töissä, kaupassa, urheillessa, kokatessa, siivotessa, nukkuessa, ihmisten kanssa oleillessa. Toki Gdanskin ympäristössä tulee edelleen seikkailtua, mutta Puolan muihin osiin ei juurikaan vain ehdi ja jaksa arjen keskellä matkata.

Kun siis lopulta tulee se hetki, jona aikaa olisi enemmän, herää samaan aikaan vaikeus valita. Kaksi viikkoa on pitkä aika, muttei kuitenkaan niin pitkä, että sen aikana ehtisi maailman jokaiseen kolkkaan. Varsinkaan, kun samaan aikaan kiehtoisi lähteä pimeyttä karkuun jonnekin aurinkoon, risteillä pitkin poikin Puolan kaupunkeja ja maaseutua, käydä tapaamassa ystäviä Euroopan muissa kolkissa. Ja samalla se olisi se mahdollisuus käydä Suomessa ja viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa.

Vielä kolme viikkoa sitten en osannut sanoa, mitä lomalla tulisi tapahtumaan, mutta kuten liki kaiken kanssa, asiat selviävät, kun niille vain antaa aikaa. Ja niin, istuessani kaksi viikkoa sitten paluulennolla Helsingistä Varsovaan itselläkin narahti, mitä minä juuri näiltä kahdelta viikolta eniten kaipaisin ja haluaisin. Lista on oikeastaan aika yksinkertainen: lepoa, spontaania menemistä, uusien ja vanhojen tuttujen tapaamista, jonkin verran omaa aikaa olla ja tarkastella nykyistä elämäntilannetta. Ja koska mieleeni nousi tämän kaiken päälle kuva päivän tai parin viettämisestä pienessä kylässä meren rannalla, lopulliseksi lomasuunnitelmaksi tuli lentää Puolasta Milanoon ja matkata sieltä junallein takaisin Puolaan.

 

Mitä mietin, kun tuli puhe lomasta.
(Kuvat täältä http://www.buzzfeed.com/ariellecalderon/charming-small-towns-you-need-to-visit-in-italy)

Jollekulle toiselle saattaisi olla lievää hulluutta lentää Euroopan toiselle puolelle vailla tietoa muusta kuin bussiaikataulusta lentokentältä kaupunkiin ja ensimmäisen yön majapaikasta, mutta minulle juuri sitä, mitä pimenevään ja kylmevään kaamokseen tarvitsee. Toki tuntuu harmilliselta, että Intian aurinko, suomalainen metsä, isovanhemmat, perhe ja ystävät jäävät odottamaan tulevaisuutta, mutta. Kerran kaikkea voi harvan saada kerralla, kannattanee nauttia siitä, mitä juuri nyt on.

Siten nyt taitaa olla aika palata aamupalalle ja jatkaa musiikin kuuntelua.

Siitä, mihin kaksi viikkoa vierähti, lisää ehkä myöhemmin :)

Part 16: At the airport.

Tänään on jälleen matkapäivä. Reilun kuuden tunnin reissailun jälkeen olen päivän kolmannella lentokentällä, vanhalla tutulla Helsinki-Vantaalla, josta parin tunnin päästä olisi vielä yksi lento edessä.

Vielä viime yönä, kellon odottaessa soimista kello 5 aamulla, liki kymmentuntinen matkaputki kummitteli aikamoisena urakkana mielessä, mutta viimeisten tuntien aikana olen ehtinyt yllättyä iloisesti siitä, kuinka nautinnollista lentäminen onkaan. Normaalitilanteessa preferoin junia: tarkan pakkaamisen, lentokentälle matkaamisen, riittävän ajoissa olemisen ja turvatarkastusten sijaan tuntuu paljon helpommalta vain saapua asemalle ja hypätä junaan - sen suurempia valmistelematta. Suurin kammotus lentämisessä ovat lyhyet vaihdot, joissa yksi myöhästyminen yhdessä kohdassa voi aiheuttaa koko ketjun kaatumisen. Ja niin. Toki se saastutusfaktori myös hieman painaa. 

Mutta niin. Tämänpäiväinen matkailu on ollut aivan muuta. Sen sijaan, että paikasta toiseen saisi juosta kiireessä ja siinä välissä vain miettiä, miten ehtisi parhaiten seuraavalle etapille, päivä on ollut täynnä aikaa. Ja jotenkin aika meneväisen viikon jälkeen on ollut ihana antautua sille tosiasialle, että on lentokentällä, jossa ei ole juuri muuta tehtävää kuin olla. Toki ajan olisi voinut käyttää tehokkaasti TaxFreessä tai matkamuistomyymälässä seikkailemalla, mutta vielä sitäkin paremmalta vaihtoehdolta tuntui ostaa todella iso kupillinen ylihintaista kahvia ja vain istuskella pari tuntia pehmeän nojatuolin uumenissa kirjoitellen mitä mieleen pulpahtaa, seuraillen ohikiitävien matkaajien kulkua. Joogailla hieman harmaalla matolla ja hymyillä vastaantulijoille. Keltaisessa paidassa ja oranssisssa huivissa on selvästi hyvää voimaa.

Viimeisimmässä lentokoneessa nautin myös suunnattomasti siitä tilanteesta, että henkilökunta puhuu suomea. Että kerrankin kysymyksiin voi vastata hieman rempseämmin, ylipäänsä ymmärtää mitä kysytään (kyllä - puolaksi asioiden hoitaminen kariutuu edelleen siihen, että itse osaa tervehtiä ja tilata, mutta sitten tulee se joku tarkentava kysymys, josta ei ymmärä mitään).

Mutta niin. Istuskeltuani tunnin Helsinki-Vantaalla, suomenkielen kimpoillessa tasaisesti kaikkialla ympärillä, nautinto alkaa muuttua hämmennykseksi. Että kaikki ympärillä on jollain tapaa todella tuttua, mutta silti hieman vierasta. Ainakin tunnelma tuntuu jotenkin vakavammalta ja värittömämmältä kuin se tunnelma, josta Puolasta tänään lähti. Siten hulluttelu ja ääneen lauleskelu - joita kumpaakin tulee tehtyä Puolassa liki päivittäin - tuntuu jotenkin paljon kummallisemmalta kuin yleensä. Mutta se saattaisi ehkä tarkoittaa sitä, että pieni höpsöttely tai ääneen lauleskelu olisi juuri se, mitä tämä tunnelma tarvitsisi.

Vielä viikkoa sitten ikkunani takana hohkasi sininen taivas ja ruskaisia sävyjä. Siten odotan mielenkiinnolla sitä parin tunnin päässä odottavaa hetkeä, jona pääsee tapaamaan pitkästä aikaa lunta ja pakkasta.

Part 15: What makes you wanna leave abroad.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt kirjoittavani siitä, minkä takia sitä todella tuli päättäneeksi lähteä pois Suomesta ja varsinkin siitä, mitä siitä toivoo saavansa. Se saattaisi ehkä myös valottaa hieman, minkä takia omat satuilut pyörivät usein tiettyjen teemojen ympärillä. Ja koska kahden tunnin bussimatkalla Turusta Helsinkiin ei liiemmin ole muita aktiviteetteja, niin ehkä tämä on se hetki.

Niin. Varsinkin alkuaikoina tulin kuulleeksi usein sen kysymyksen, minkä takia olen halunnut tulla Puolaan. Sinänsä hankala kysymys vastata: Puola kun ei rehellisesti ole koskaan ollut edes mielikuvissani paikkoja, jonne aivan erityisesti haluaisi mennä. Ennemmin se vain sattui vastaan, kun lähti etsimään mahdollisuutta olla jossain muualla kuin Suomessa.

Ikkunan takana puut ovat ruskan väreissä, taivas tasaisen harmaa, ilma tyyni. Juuri se viimeinen hetki väriloistoa ennen kuin lehdet putoavat ja tilalle laskeutuu monisävyinen harmaus. Sinänsä hassua – vaikka olen aina rakastanut juuri tätä aikaa vuodesta, ei se tällä hetkellä silmien edessä lipuessa herätä enää suurempia tunteita. Kallioisista kielekkeistä, joiden päällä kasvaa harvakseltaan mäntyjä, herättävät tosin sen pienen kaipauksen – tuonne olisi ihana päästä. Mutta sitten muilta osin – niin.

Olen tosiaan pari kertaa aiemmin elämässäni ollut vähän pidemmän tovin ulkomailla: ensin Itävallassa vaihdossa, sitten yhden kesän Ruotsissa töissä. Näistä kahdesta varsinkin ensimmäinen tuntuu olleen pätkä, josta on saanut todella paljon. Molempia reissuja on tosin varjostanut se tosiasia, että se on vain määräaikaista: tästä päivästä tuohon olet täällä, ja sitten on aika palata. Paluu on kummallakin kerralla tuntunut hyvin erilaiselta: Itävallan jälkeen olin musertua siitä tosiasiasta, että elämä, joka juuri on saanut kasaan, on jätettävä taa, kun taas Ruotsista oli aika huojentavaa palata takaisin.

Jutellessa muiden ulkomaille lähteiden kanssa lähdön taustalla olleet syyt vaihtelevat aika laidasta laitaan – yhtä houkuttaa mahdollisuus oppia uutta kieltä ja kulttuuria, nähdä uusia paikkoja ja ihmisiä, toista parempi sää, mahdollisuus löytää töitä, uusia tuttavuuksia, rakkaus. Osa tahtoo vain jättää nykyisen maansa taa. Voisin sinänsä allekirjoittaa näistä syistä kaikki (vaikka rehellisyyden nimissä puolalainen puoliso ei liiemmin ole mielessäni kummitellut), mutta siihen päälle on vielä muutakin, mitä tahtoisin ulkomailta löytää. Nimittäin itseni.

Vaikka olen asunut Suomessa liki koko elämäni ja sitä kautta sieltä löytyy paljon tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja asioita, tuntuu se minulle jotenkin vieraalta paikalta. Jotenkin on sellainen tunne kuin koko tähänastisen elämän on jatkuvasti etsinyt sitä omaa paikkaa ja lokeroa tämän maailman sisältä, mutta hetkellisiä välähdyksiä lukuun ottamatta sitä paikkaa ei vain ole tullut vastaan. Tunne on vähän sama, kuin etsisi sitä täydellistä juhlamekkoa – sitä kokeilee jokaista mallia, kokoa ja väriä, ja silti vastaan ei tule sitä yhtä joka todella istuisi. Sinänsä juhlamekossa, joka istuu jotenkuten voi mennä juhliin: sinänsä paikassa, jossa elo on ihan laadukasta ja mukavaa voi varmasti viettää koko elämänsä. Mutta jos on mahdollisuus valita ihan mukavan ja uskomattoman välillä, ottaisin mieluummin sen jälkimmäisen.   

Omaa elämää voi toki muuttaa mieleiseensä suuntaan, vaikka pysyisi liikkumatta paikallaan – ympäristön sijasta kun ne todelliset muutokset tapahtuvat syvällä pinnan alla, ihmisen sisällä. Silti itsensä repäiseminen kaikesta tutusta ja turvallisesti, rutinoituneesta ja rauhallisesta antaa uskomattoman hedelmällisen maaperän muutokselle. Ensinnäkin maiseman vaihtaminen tarjoaa uuden kulman tarkastelulle, minkä lisäksi tilanteen totaalinen vaihtaminen pakottaa irrottautumaan totutuista tavoista toimia - paikkaan, jossa on asunut pitkään, on ehtinyt muotoutua lukematon määrä rutiineja ja opittuja tapoja, joiden mukaan on helppo kulkea eteenpäin, vaikkei olisikaan aivan varma, vievätkö ne oikeaan suuntaan.

Siten suurin toiveeni lähdöltä Puolaan on ollut, että saisin aikaa ja tilaa käydä rauhassa läpi nykyisen eloni koukeroita ja alkaa sen pohjalta muokata omaa arkeani siihen suuntaan, joka juuri minusta tuntuu hyvältä: oppia lopultakin olemaan hetkessä, löytää elämään sellaista ihanaa rauhallisuutta, joka kumpuaa sisältä. Että jatkuvan juoksemisen, asioiden hoitamisen ja suorittamisen, pohtimisen, murehtimisen ja muiden miellyttämisen sijaan oma aika ja energia kuluisi niiden asioiden parissa, jotka tuntuvat itselle tärkeiltä. Joista pelkän antamisen lisäksi tuntisi myös itse sisäisesti saavansa jotakin. Ei siis vain järjellä ajateltuna, vaan myös tuntien, sydämekkä. Että ylipäänsä tuntisi, osaisi sanoa, mikä juuri minulle on tärkeätä.

Ja nyt, liki kolmen kuukauden oleskelun jälkeen voisin sanoa, että Puola on ainakin joilta osin lunastanut tätä toivetta. Varsinkin ensimmäisen kuukauteni aikana suunnattomasti siitä vapaudesta, josta sain päivä toisensa jälkeen nauttia. Että ainoat kalenterimerkinnät liittyivät työtunteihin ja niiden ulkopuolella olin täysin vapaa valitsemaan, mihin aikani käytän – jos ylipäänsä käytän mihinkään. Toki sama vapaus valita olisi ollut Suomessa, mutta jotenkin yhteen toiseen ja kolmanteen harrasteeseen, järjestöön ja projektiin mukaan päätyneenä tuntui vain paljon vaikeammalta irrottautua vain olemaan.

Vapaus ei kuitenkaan koskaan tule yksin, vaan sen kylkiäisenä saa myös vastuuta: vastuuta olla se ihminen, jonka hartioilla on tehdä valinnat ja toimia. Siinä mielessä oma etsintäni tuntuu päässeen vasta siihen ensimmäiseen vaiheeseen, jossa pidetään taukoa, tajutaan aikaa ja voimavaroja kuluttavat puolet ja irrottaudutaan niistä. Tehdään tuttavuutta piinaavan tyhjyyden kanssa, kun arjen huomaa todella monella osa-alueella ammottavan määrittämättömänä ja tyhjänä. Juuri siitä alkaa etsinnän ehkä haastavin vaihe: tavoittaa syvimmät unelmansa, löytää ne itselle tärkeimmät asiat ja alkaa askel askeleelta kulkea niitä kohti.

Se, onko Puola todella se paikka, jossa itseä pääsee toteuttaamaan ja jossa haluaa loputtomasti olla, on vielä mysteeri. Siinä mielessä on mielenkiintoista upota syvemmälle syksyyn - tutkia, mihin suuntaan asiat etenevät.

Olen aina välillä miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos matkaan ei koskaan olisi tullut lähteneeksi. Mutta kaikkien tuumailujen lopputulemana tuntuu olevan, ettei oikeastaan olisi ollut muuta vaihtoehtoa: juuri nyt vain oli aika lähteä Puolaan tekemään sitä, mitä juuri nyt tekee. Ja nin. Tuntematonta on mahdotonta suunnitella. Siksi on vain elettävä ja katsottava, millaista siitä tulee. Omalla kohdalla toki toivoen, että jotain mahdollisimman viljamaista.

Bussimatka Turusta Helsinkiin ehti päättyä jo 5 päivää sitten, ja siinä välissä on tullut ehdittyä palata kotiin, saada yksi kyläilijäkin mukaan. Jo viiteen päivään tuntuu mahtuneen samaan aikaan ei juuri mitään ja todella paljon. Mutta niin - siitä kaikestä lisää joku toinen kerta. Sievää yötä.

Part 14: The shades of autumn.

Tällä viikolla huomasin vihdoin, että syksy on tullut. Mikään maata mullistava uutinenhan tämä ei ole - kalenteri vaihtuu kuitenkin jo ensi viikolla lokakuulle - mutta jotenkin sää on ollut pitkään niin aurinkoinen ja lämmin, lehdet vihreitä ja ihmisiä paljon kaduilla, ettei aikaa ole vain osannut mieltää syksyksi. Siihen päälle tulin huomanneeksi, ettei mielessäni ole vielä indikaattoreita puolalaiselle versiolle syksystä - siten on vain elettävä ja nähtävä, millainen se on.

Omalla tavallaan on pelottava siirtyä syksyyn. Tajuta lyhentyneet päivät ja illat, joina hämärä peittä maiseman jo ennen kahdeksaa. Tähän mennessä tuo pimeä on ollut vielä hieman pelottavaa, sitä kun ei oikein vielä tiedä, mitä pimeän aikaan kaupungilla tapahtuu. Tietyllä tapaa kesän on toivonut jatkuvan loputtomasti: rannan ja katujen täyttyvän vielä iltamyöhälläkin muista kulkijoista; ravintoloiden, tapahtumien ja kahviloiden houkuttavan vielä hämäränkin tultua. Sen ilmassa leijuvan kepeän lomatunnelman jatkuvan vielä hetken. Oma mielikuvani syksystä sisältää Suomessa havaittua eristäytymistä ja kodin lämpöön kääriytymistä. Ja niin - vieraana uudella maalla tuntuisi sietämättömältä, jos kaikki kansa katoaisi samalla tavalla kaamoslevolle.

Tajusin silti tällä viikolla, ettei syksy todellakaan ole pelkojen arvoista, vaan aivan päinvastaista - parin viime päivän aikana olen muistanut jälleen, kuinka rakastankaan syksyä. Ilman kirpeyttä, ilmassa huuruavaa hengitystä. Voimakkaita auringonnousuja, iltapäivien intensiivistä paistetta ennen illan pimeää. Syvänsinistä yötaivasta ja huumaavan kirkkaina kimaltavia tähtiä. Väriään vaihtavia lehtiä, jotka ratisevat pehmeästi jalkojen alla.

Ihanan valoisa ja värikäs syksy ei kuitenkaan kestä loputtomasti, ja luultavimmin se pimeä, märkä ja harmaa syksy peittää jossain kohti myös Puolan alleen. Tähän saakka olen pelännyt sen tulevan, mutta parin viime viikon aikana on ehtinyt tapahtua jotain, joka on sulattanut sen pelon pois: ehdin sinä aikana piipahtaa Suomessa, sairastua flunssaan oikein kunnolla ja lopulta palata takaisin arkeen.

Syksy saapuu - niin Helsinkiin kuin Gdanskiin.

Mutta niin. Miltä tuntuu kahden kuukauden tauon jälkeen palata kaduille, joilla on kävellyt niin monta kertaa aiemmin. Mennä kauppaan ja kyetä vaihteeksi sanomaan myyjälle muutakin kuin 'päivää ole hyvä kiitos ja näkemiin' (tulin tosin huomanneeksi, ettei kielen osaaminen välttämättä laajenna keskustelussa käytettyä sanavalikoimaa). Nähdä ihmisiä, joista yhtäkään ei pariin kuukauteen ole nähnyt.

Palasin keskiviikkoisena aamuna Puolaan todella ristiriitaisin ja hämmentynein tuntein. Olin todella onneissani jokaisesta kohtaamisesta, joita neljään päivään sai kiirehtimättä ja suorittamatta mahdutettua, mutta samaan aikaan harmitti, ettei aikaa ollut enempää. Tulin silti tajunneeksi viimeisenä yönäni, että tälläistä minun olemiseni tulee jatkossa Suomessa olemaan: ajalla rajattuja visiittejä, joiden aikana ehtii vain tietyn määrän asioita. Vaikka rajallisuus onkin raskasta, on se omalla tavallaan myös aika puhdistavaa: siinä kohdassa, kun aikaa on tarjolla vain tietty määrä, sen tulee käyttäneeksi niiden asioiden ja ihmisten parissa, joilla on kaikista eniten väliä. Joita ei missään nimessä tahdo missata. Rajatun ajan toisena ihanana puolena on, ettei asioita voi siirtää tapahtuvaksi joskus tulevaisuudessa: hetki on joko nyt, tai sitten ei ollenkaan.

Ajan rajoittuminen tulee siis tarkoittamaan luopumista ja irrottautumista tietyistä puuhista ja ihmissuhteista, mikä on hieman karmaisevaa. Mutta sitten toisaalta: luopumalla jostain voi ainoastaan tehdä tilaa jollekin uudelle. Suomeen verrattuna puolalaisessa arjessani tuntuu tosin paikoin olevan sitä tilaa vähän liiankin kanssa: turhan vähän paikkoja ja aktiviteetteja jonne mennä, ihmisiä joita tavata, rutiineja joita seurata. Siten aina välillä herää se tunne, että arjen muodostamiseen tulisi käyttää enemmän energiaa: etsiä aktiivisemmin mielenkiintoisia paikkoja, kokeilla uusia harrastuksia, hakeutua kodin ulkopuolelle tutustumaan ihmisiin.

Paluuni jälkeen en tosin päässyt arjen rakennusprojektissani kovinkaan pitkälle, sillä iski se syksyinen flunssa, jonka kanssa sain viettää kaksin neljä päivää kotona, ja päästä tutustumaan puolalaiseen sairaanhoitoon - mikä oli aika opettavaista ja avartavaa. Tulin muun muassa oivaltaneeksi, että sairaanhoidon toimintaan ja varausjärjestelmiin voisi olla järkevää tutustua jo ennen sitä hetkeä, kun on sairaana. Mutta ennen kaikkea muistaneeksi, että itsekin on yhtä haavoittuvainen ja kuolevainen kuin kaikki muutkin. Ja siten, kun mikä tahansa hetki voi olla viimeinen, kannattaa ne merkitykselliset asiat hoitaa pikimiten.

Nyt tauti on takana, ja pää on ehtinyt töissä vietetyn viikon aikana täyttyä jatkuvien oivallusten sijasta arkisemmilla asioilla. Ja vaikka miusta on ihana ymmärtää maailmaa, elämää ja ihmisiä jatkuvasti paremmin, niin tällä viikolla on ollut myös aika nautinnollista huomata, että päässä vaihtelun vuoksi liikkuu hyvin vähän. Että suunnittelun, tavoittelun ja ponnistelun sijaan on vain, ja nauttii arkipäivästä kaikessa sen yksinkertaisuudessaan.

Mutta, näihin sanoihin, äärimmäisen hyvää yötä. 

Part 13: When you try to make a place feel like home, and all you end up doing is failing.

Aika on todella suhteellinen käsite. Paikoin pari tuntia tuntuu päättymättömältä ikuisuudelta, paikoin pari viikkoa lipsahtaa ohi kuin huomaamattaan. Ja näemmä viimeiset pari viikkoa ovat hurahtaneet menemään juurikin jälkimmäisenä mainitulla tavalla.

Mutta niin. Mihin pari viimeistä viikkoa on kulunut. Koska asian selittäminen sanoin tuntuu jatkuvasti tyssääntyvän, niin koitattekoon sitten kuvilla:

Kuvista se ei ehkä välity, mutta viimeiset pari viikkoa elämä on ollut jälleen yhdessä uudessa käännekohdassa. Ehdin jo mielessäni ajatella, että muutto omaan asuntoon olisi se liike, joka tuo rauhaa ja vakautta elämään, mutta näemmä siihenkin pisteeseen päästäkseen on ensin vähän aikaa vaiheiltava ja sopeuduttava.

Ensimmäisinä päivinä uutta kotia tuli katseltua ihmestyksestä ihastunein silmin: voi tätä tilaa, joka on minun. Ensimmäistä kertaa ihan oma koti, jossa on vielä todella paljon ihania elementtejä: suuret ikkunat, paljon valoa. Paljon pieniä kojuja, kioskeja ja kauppoja aivan lähellä, puisto ja elämisen ääniä heti ikkunan alla. Leveä sänky, suuri muhkea tyyny, kylpyamme. Ja lopulta: keltaiseksi maalattu keittiö, jollaisen omistamisesta olen aina salaa mielessäni unelmoinut. Niin paljon kaikkea, jonka päälle luoda ja rakentaa jotain omaa. 

Ihastuksen rinnalle syntyi kuitenkin aika nopeasti myös toinen tunne: se tietty kauhu, kun tajuaa asuvansa ihanassa asunnossa, joka ei kuitenkaan tunnu vielä kodilta. Että asunnon yksittäiset piirteet ovat ihania, mutta siitä huolimatta nurkista puuttuu se sellainen ihana, lämmin kodikkuus. Ja että sen asian tahtoo korjata. Niinpä heti ensimmäisenä lauantaina polkaisin kauppaan ostamaan kylpyhuoneen lattialle oranssin, pehmeän maton. Seuraavan viikon aikana jokaisella kauppareissulla tavaroita tuli katsottua aivan uusin silmin - voisiko tämä ehkä olla se jokin, joka tekisi kodista kotoisamman. Lopulta lauantaina tulin ostaneeksi kirjakaupasta kylpyhuoneen seinälle oranssin julisteen - saadakseni kylppäriin lisää väriä, sille oranssille matolle hyvän väriparin. Seuraavana yönä iski sitten paniikki.

Omalla tavallaan on uskomatonta, miten nopeasti hyväksi havaitut toimintatavat unohtaa. Että vain kaksi kuukautta sen jälkeen, kun yhteen asuntoon kertyneestä materiasta on päässyt eroon ja vapaaksi, samaa materiavuorta alkaa tietoisesti haalia seuraavaan paikkaan. Tajusin myös, että tällä hetkellä kotiin kertyvä tavara ei ole vain tavaraa, vaan sillä on myös muuta, symbolista arvoa. Että jossain syvällä sisimmässä sitä tuntee, kuinka jokainen uusi investointi ja hankinta tekee lähtemisen hieman hankalammaksi ja sitoo siten minua pala palalta enemmän Puolaan. Ja että ainakaan vielä, en ole valmis ottamaan Puolan kihlajaistarjousta vastaan ja lupautumaan sen kumppaniksi loppuelämäkseni.

Tässä kohti vastaukseksi: kyllä, olen todella monta kertaa elämässäni kuullut monelta eri ihmiseltä miettiväni kaikkea aivan liikaa. Ja että asioita voisi varmasti hoitaa ja ratkaista aivan muilla tavoilla, mutta minun tapani taitaa olla se, että pyörittelin niitä päässäni ja paperilla siihen asti, että iskee se heureka, ja asioille löytyy taas rauha ja oikea paikka.

Lauantaisen yön jälkeen en ole enää tullut ajatelleeksi koti ja sen kotoistamista, vaan tehnyt aivan kaikkea muuta - lähtenyt uuden tuttavuuden kanssa sunnuntaikävelylle rannalle, istunut ikkunalaudalla katselemassa kuuta ja hengittämässä yöilmaa, käynyt kokeilemassa läheisen kuntosalin tarjontaa, pistänyt sinitarralla paperiarkkeja seinälle ja piirrellyt menemään. Ja kuin huomaamattaan, keltaisten seinien sisällä on alkanut tuntua aika kotoisalta.


Mikä on siis se suuri oivallus, joka kahden viikon pyörittelyn aikana on tullut löydettyä? Se, että tavara voi tehdä ihmisen hetkelliseksi onnelliseksi, mutta pidemmän päälle iloa ja onnea tuovat aivan muut asiat: ihmiset, taphtumat, tekemiset, yrittäminen, kasvaminen. Siten, vaikka minulla on unelmieni keltainen keittiö, vaikka sisustaisin sen pannulleen, kupilleen, kipolleen ja yrttiruukulleen mielikuvieni mukaiseksi, ei se silti pidemmän päälle tuota sitä tyydytystä, mitä elämältä haluaa. Jos keltaisessa keittiössä sen sijaan kokkaa menemään hyvien tyyppien kanssa, nauttien ruoasta, seurasta, hetkestä, on tilanne jo aivan toisella tolalla.

Toinen, hieman pienempi oivallus kuluneilta viikoilta on, että minun kotoisuuteni ei välttämättä ole sitä, mitä sisustuslehtien sivuilla näytetään: sävyiltään sulavasti yhteensopivia mattoja, tyynyjä ja verhoja, tarkkaan harkittua valikoimaa tauluja seinällä, juuri tiettyä settiä teekuppeja. Tämän hetken kotoisuus näyttää sen sijaan koostuvan sinitarralla seinään kiinnitetyistä A3:ista, kynistä ja liiduista levällään pitkiin pöytää, petaamattomasta sängystä, päivän aikana tarvituista tavaroista pitkin lattiaa, kynttilästä ikkunalaudalla. Siten kotoisuus ei ole ehkä olekaan jotain, jota tarvitsee rakentaa, vaan jotain, joka syntyy ihan itsestään vain elämällä.

Tätä kirjoitellessani vastaan tuli kuva, joka minusta jotenkin sopii aiheeseen. Kyllä, kahden viikon aikana on ketuttanut, väsyttänyt, stressannut ja ahdistanut, vain siitä hyvästä, että jumahtaa pyörimään omiin ajatuksiin. Mutta sitten nyt, kun on taas päässyt siihen pisteeseen, jossa asiat alkaa sakean sumun jälkeen nähdä kirkkaasti, tuntuu vaiheilu ja siihen liittyvät ikävät tunteet olleen paikallaan. Uskon myös, että sisäistääkseen jonkun asian todella, on se oivallettava ja ymmärrettävä kerta toisensa jälkeen, ennen kuin se todella iskostuu omiin ajatusuomiin. Siten - ehkä nyt ollaan taas yksi askel lähempänä häämöttävää huippua? 

Näihin tunnelmiin, voisi jälleen olla aika mennä hetkeksi istumaan ikkunalle ja suunnata sitten nukkumaan. Mielenkiinnolla odottaen, miltä maailma näyttää kahden päivän päästä, kun sitä pääsee tarkastelemaan muutaman päivän ajaksi suomalaisen taivaan alta.

Part 12: Back to square one.

Jotta mullistuksia ei olisi vahingossakaan liian vähän, oli jälleen eilen aika jättää yksi vaihe taa ja siirtyä kohti seuraavaa:

Viimeiset kaksi tuntia olen saanut kokea jotain itselleni aivan uutta: sen aikaa olen päässyt asumaan elämäni ensimmäistä kertaa aivan yksin, omassa yksiössä. Ja vielä tällä hetkellä on myönnettävä, että uusi asumismuoto tuntuu aika kummalta: tilaa on niin runsaasti, hiljaisuutta lähtökohtaisesti jokaisessa kulmassa. Vaikka asunto on kalustettu, tuntuu se vielä aika ankealta ja kolkolta: asunnossa on toki jo odottamassa mattoa, huonekalua, kohtalainen määrä astioita keittiössä, mutta jotenkin sellaisten kotoisten elementtien - verhojen, taulujen, asettien, kuppien ja kappien, leipien ja hedelmien, pöydällä lojuvien papereiden - uupuessa, tilaa tuntuu vain olevan jopa vähän liiaksi.

Sinänsä on hassua huomata, kuinka nopeasti tiettyyn rutiiniin ehtii sopeutua. Vaikka en missään kohti ole liiemmin riemuinnut aikaisemman majapaikkani vähäisestä tilasta, ja haikaillut säännöllisesti koko sielläoloaikani oman asunnon perään, niin silti juuri nyt on myönnettävä, että näemmä siitä on ehtinyt tulla jo minulle jonkinlainen normaali. Ja siten, uusien seinien keskellä, tuntuu palloilevansa vielä aika eksyneenä.

Tovi sitten nostin kaikki tavarani matkalaukuista kaappeihin. Tähän asti olen tietyllä tapaa odottanut, että pääsisin aamuisesta rutiinista nostaa toinen matkalaukuista sängylle ja vasta sitten miettiä, mitä sinä päivänä voisi laittaa päälle. Mutta sitten tänään, koittaessani keksiä tavaroille järkeviä ja luontevia paikkoja huomasin, että se on ollut tietyllä tapaa keino lieventää tilannetta. Että kaikki olisi jotenkin väliaikaista, vielä palautettavissa ennalleen, kun suurin osa tavaroista on jatkuvasti matkalaukuissa ja sitä asuu vain pienessä oranssissa huoneessa. Mutta sitten tänään, nostaessani vaate vaatteelta, kirja kirjalta ja kenkä kengältä tavaroita eri kaappeihin, omaan mieleen alkoi iskostua, että tämä on nyt tässä. Että sen sijaan, että olisi vain visiitillä, sitä todella on täällä, olemassa ja asumassa - etsimässä ja tekemässä itselleen kotia.

Vajaan seitsämän viikon aikana olen oikeastaan ollut vain todella onnellinen, että tulin lähteneeksi Puolaan - en oikeastaan osaisi edes ajatella tilannetta muulla tavalla. Seitsämän viikkoa ovat tarjonneet huiseja kokemuksia, mutta ennen kaikkea aikaa ja tilaa oman itsen kanssa, jota on todella kaivannut ja tarvinut. Ja siten, vaikka viikkojen aikana on ollut välillä haastavaa, vaikeaa, uuvuttavaa, niin loppujen lopuksi jo tässä ajassa tuntee saaneensa hirmuisesti.

Mutta niin. Samaan aikaan tuntuu haastavalta kuvitella, että palaisi, mutta myös, että olisi täällä pysyvästi. Tietyllä tapaa tuntuisi helpolta jatkaa ikuista matkailua - pitää mukana vain paria matkalaukkua, löytää matkan varrelta keinolla tai toisella se, mitä milloinkin tarvitsee - mutta sitten, kun istuu omassa uudessa asunnossa, tajuaa, että sen sijaan, että tässäkin asunnossa olisi vain vieraana, siitä haluaisi jollain tapaa tehdä itselleen kodin. 

Koti on jotain, joka ei varmasti synny yhdessä yössä, vaan muotoutuu pala palalta, hiljalleen, valmiimmaksi. Minulle koti ei synny pelkästään verhoista, jotka ovat oikeaa sävyä, ja mukavasta sohvasta, vaan sen lisäksi se on tapa olla - sitä, että tiettyjen seinien sisällä saa toimia sillä tavalla, mikä tuntuu luontevalta. Vielä tällä hetkellä en osaa sanoa, mitä se mahtaa näiden vaaleankeltaisten seinien keskellä olla. Parin ensimmäisen tunnin perusteella tuntuu ainakin tärkeältä päästä huomenna kauppaan ostamaan siivousaineita ja rättejä, sen jälkeen päästä kuuraamaan niin keittiö kuin kylppäri oikein puhtaaksi. Tajusin nimittäin eilen pientä huonettani siivoillessani, että tähän mennessä asuntoni ovat olleet siisteimmillään yleensä sillä hetkellä, kun olen ollut muuttamassa niistä muualle. Siten voisi olla aika antaa itselle sen verran arvoa, että siivoaisi asunnon kunnolla jo hieman aiemmin - ihan vain itseä varten.

Puolen tunnin päästä vuokranantajani poika saapunee tuomaan uusia petivaatteita. Siihen saakka taidan mennä nauttimaan uuden asuntoni yhdestä hurmaavasta elementistä - kylpyammeesta. Niin yksinkertaista, mutta ihmiselle, joka ei ole koskaan aiemmin voinut pulahtaa illan päätteeksi omassa asunnossaan kylpyyn, lämmin vaahtokylpy on vain luksusta.

Ikkunan takana taivas on tummaa sineä. Syksyisemmäksi muuttuvan taivaan alla tapahtuu jatkuvasti, mutta siitä lisää myöhemmin. Näihin tunnelmiin, huisia viikonloppua <3

Part 11: Seikkailulla puolalaisessa kaupassa.

Viiden Puolassa vietetyn viikon aikana ruokakaupasta on ehtinyt tulla oiva tuttava. Yöpaikan vaihdellessa en ole vielä kiinnittynyt yhteen tiettyyn lähikauppaan, huomannut yhtä ketjua toista paremmaksi ja siten jatkuvasti eri putiikeissa. Suomalaisen kauppaketjuvalikoimaan verrattuna vaihtoehtoja on huimasti, ja siten eri kauppojen valikoimien tutkiminen ja käytäville eksyminen on aika hyvää hupia.

Vaikka kauppojen tarjonta selviää useimmiten vain puolaksi, olen tähän mennessä selvinnyt sieltä aika helposti ulos. Kokkailuni pyörivät tosin pääasiallisesti kasvisten, hedelmien, juuston, pastan ja papujen ympärillä, joiden ostamiseksi ei tarvita äärimmäistä sanavarastoa. Kerran purjo jäi tosin kauppaan, kun en tiennyt, mitä numeroa vaa'asta tulisi painaa. Tästä eteenpäin muistanen ikuisesti, mikä por oikein on.

Ainoan poikkeuksen ruokalistalla selvästi puolalaiseen suuntaan tekevät pierogit, nuo armaat dumplingmaiset pallerot. Olen syönyt muutamia kertoja pinaattisia versioita, ja tykästynyt kovasti. Eilisellä kauppareissulla mukaan tuli napattua uutta makua, kokeilumielessä. Tänään huomasin töpänneeni ensimmäistä kertaa kunnolla puolalaisessa kaupassa.

Olen jostain syystä tähän asti ajatellut, että pierogit voivat olla vain suolaisia. Kaivettuani paketin kuitenkin tänään kaapista sain todeta, ettei näin näemmä välttämättä ole, vaan pierogit voivat sisältää muun muassa mansikoita ja kermavaahtoa:

Päivällisestä ei siis tullut aivan sitä, mitä olin ajatellut, mutta mansikkaiset pierogit olivat ihan hyviä - ainakin jäätelöllä ja mustikoilla höystettynä.


Muutoin Puolaan kuuluu jälleen kerran aika suunnatonta väsymystä. Jotenkin viime viikko ei vain ollut parhaassa mahdollisessa balanssissa ja turhan monena yönä sänkyyn on tullut suunnattua aivan liian myöhään mitä kummallisimmista syistä. 
Väsymyksen parhaimpia puolia on kuitenkin, että väsynenä energiaa ei riitä turhuuksiin, vaan niin ajattelussa kuin tekemisessä keskittyy olennaiseen. Tänään tulin pitkästä aikaa lähteneeksi päämäärättömälle vaellukselle, päätyen lopuksi pariksi tunniksi seikkailulle metsän siimekseen.

Tennarit eivät varmasti olleet paras valinta kapuilla poluttomilla rinteillä, farkut järkevin asuste juoksennelle aurinkoisena päivänä. Tukassakin saattaisi olla vähemmän roskia ja risuja, jos epämääräisissä ryteiköissä seikkailun sijaan malttaisi pysyä polulla. Mutta ehkä juuri se suunnittelemattouus ja huolettumuus tekivät retkestä niin ihanan virkistävän. 

Rakastan puiden väleistä heijastuvan iltapäiväauringon säteitä. Minkä lisäksi muutenkin, jatkuvien sadekuuroisten päivien jälkeen, tuntui ihanalta viettää iltapäivä vaihteeksi auringon alla.

Kotimatkalla kävin ostamassa parin korvatulppia. Seuraavaksi suunta kokeilemaan, onko niistä nukkumiseen mitään apua.

Part 10: When it somehow starts to feel like home.

Tajusin juuri, että olen ehtinyt olla jo kuukauden uuden maan päällä. Ja hiljalleen, sen alkaa myös tuntea.

Viime lauantaina onnistuin heräämään yhdeltä iltapäivällä, nukuttuani sitä ennen liki 12 tuntia. Kuinka mainiolta oikeasti tuntuukaan herätä parin viikon jatkuvan koomaan jälkeen virkeänä. Jatkaa lauantaita tuskastuttavan tavallisesti - syödä aamiaista, pukeutua, käydä kävellen kaupassa. Aurinkoisessa päivässä ei siis ollut mitään sen kummempaa. Silti kotimatkalla, raahatessani kahta kauppakassia pitkin wrzeszcziläistä katua (uskokaa vain, Wrzeszcz on oikeasti paljon helpompi sanoa ääneen kuin kirjoittaa) kohti työkaverini asuntoa, miulle iski ensimmäistä kertaa se tunne. Että enää en ole pelkkä vierailija, joka katselee kaupunkia kummastuneena, vaan että oikeastaan alan olla osa sitä - yksi pala muiden mukana kaupungin kuplan sisällä. Ja että se tuntuu aika hyvältä.

Omalla tavallaan tuntuu hieman kummalliselta tuntea olonsa kotoisaksi - käytännössähän minulla kun ei vieläkään ole täällä kotia. Viimeiset kuusi päivää olen majaillut työkaverini yksiöss', ja rakastunut paikkaan aivan täysillä. Alkuun epäilin hieman katutasossa olevia ikkunoita, katua pitkin koko päivän kolisevia ratikoita, mutta jo tässä ajassa niihin on sopeutunut. Nyt tuntuu jopa aika miellyttävältä avata pimennysverhot, leikata kasviksia ikkunalaudalla avoimen ikkunan vieressä. Kiittää pyörällä ohiajavia poikia, jotka huikkaavat Smacznego, kun istut ikkunalaudalla syömässä salaattia. Yksinasumisen onnea kestää tällä haavaa sunnuntaihin, mutta ehkä paluu pieneen huoneeseen lisää motivaatiota etsiä sitä omaa kotia.

Käytännön tasolla en myöskään vielä ole aivan paikallisten tasolla. Viimeksi eilen illalla onnistuin eksymään pyörällä aivan totaalisesti ja pienestä kierroksesta tuli reilun tunnin iltalenkki. Kahvilassa onnistun jo tervehtimään ja ehkä auttavista kertomaan puolaksi, mitä haluaisin juoda, mutta myyjän kysyessä lisätietoja, on taas pakko vaihtaa englanniksi. Eilen tapaamani kahvilanmyyjä totesi tosin rohkaisevasti, että äännän hyvin sen vähän puolan, mitä tähän mennessä osaan. Aamujen muututtua helpommiksi olen viime viikosta alkaen osallistunut aamuisille puolantunneillemme töissä, joten ehkä laajemmasta sanavarastosta on vielä toivoa.

Mitä muuta sitä elämästä kertoisi. Viime lauantai-iltana tutustuin kahteen saksalaiseen sattumalta keskustassa. Sunnuntaina söimme pihalla brunssia, kävimme katsomassa Gdansk-Poznan futismatsin stadionilla. Menimme lossilla katsomaan vanhaa linnoitusta, joka oli jo kiinni. Ostimme päivälliseksi kaali-lihapataa ja makkaroita kummallisesta telttaravintolasta, liftasimme takaisin keskustaan bussia odotellessa. 

Poznan voitti, mutta silti Gdanskin päässä tuntui juhlalta.

 Lossimatkalla.

 Puolalaisella illallisella.

 Auringonlasku bussipysäkillä, Volvoa vielä odotellessa.

Eilen töiden jälkeen nukahdin vahingossa lattialle. Kävin illalla taas yhdessä kivassa kahvilassa kupillisella teetä, ja ajamassa sillä pyörällä. Ja tapasin sillä matkalla elämäni ensimmäisen puolalaisen siilin.

Elämä on siis edelleen hyvin epäsäännöllistä, kummaa, muodotonta. Mutta juuri nyt, tuntuu hyvältä että se on vain ja juuri niin.

Starbucks menee nyt kii - siispä palaamisiin. <3

Part 9: Irtiottoja arjessa - vai juuri sitä, mitä arjen kuuluisikin olla?

Tehokkaasti ilmastoidun toimiston suurimpana haittapuolena on, ettei töistä lähtiessä osaa yhtään sanoa, kuinka kuuma tai kolea ilma odottaa oven ulkopuolella. Tänään, parin hieman syksyisemmän päivän jälkeen sää oli tänään taas yhtä kesää, ja tajusin jo pari korttelia poljettuani, että pitkän housut ovat aivan liikaa. 

Tänään työpäivän jälkeinen pyöräily kuljetti Oliwan kautta Przymorzeen, jossa pysähdyin lopultakin käymään kauppakeskus Galleria Przymorzessa (kyllä - sana galleria herättää minussa edelleenkin usein aivan muita mielleyhtymiä kuin loppumattoman paletin kauppoja. Viimeksi sunnuntaina ehdin olla sen pienen tovin positiivisesti ihmeissäni, kuinka paljon Poznanissa panostetaan taiteeseen, kunnes sisäänastuminen palautti todellisuuteen). Ei siis sillä, että tässä Galleriassa olisi sinänsä mitään erityistä. Olen vain nähnyt siitä jatkuvasti tienviittakylttejä ja mainoksia, polkenut lukuisia kertoja ohi tietämättä, mistä paikasta kyse, kunnes sitten tänään palat loksahtivat yhteen. Yksi plus yksi on kaksi.

Huiman ostostelun (pyöränkellon ja -lampun, wohai!) aikana mieleeni palasi erään kaverini kanssa käyty viesteily, jossa aiheena oli, kuinka pienillä asioilla voi hiljalleen tuoda arkipäiviin lisää hyvää, kaivattua fiilistä. Sen sijaan,  että kerralla koittaisi muuttaa kaiken, muutoksen voi aloittaa pienestä: uusi kahvila, pieni juttutuokio, kävely puistossa, hyvä kirja, leipominen - oikeastaan mikä tahansa.

On pelottavaa huomata, kuinka jumittunut oma pää tiettyyn 'järkevään' arkirytmiin on. Sen sijaan, että todella menisi virran mukana ja antaisi maailman näyttää kaikki ihmeensä, niin ainakin itse huomaan aivan liian usein kieltäväni itseltäni tuon tilan, johonkin järkevään vedoten. Järkeilyjen lista on loputon: työpäivän jälkeen on niin väsynyt, että on levättävä jaksaakseen seuraavana. Pyykit pitää pestä, ruokaa seuraavalle päivälle kokattava. Hoidettava joku tärkeä, sovittu asia. Liikuttava, jotta pysyisi kunnossa eikä paisuisi. Mentävä ajoissa nukkumaan, jotta jaksaisi seuraavana päivänä töissä.

Aina välillä on toki niitä päiviä, jolloin on todella pysähdyttävä tekemään ruokaa tai pesemään sukkia, kun niin jääkaappi kuin sukkalaatikko huokaavat tyhjyttään, mutta paikka paikoin niihin jää liiaksi kiinni. Järkevältä ja tarpeelliselta kuulostava toiminta saattaakin olla vain pakopaikka, tapa pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi kohtaamaan sitä, mitä todella haluaa. Järkyttämään tasapainoa ja elämänrytmiä, jossa meidät on opetettu elämään.

Eilen oli se päivä, jolloin oli aika jyskyttää pari koneellista pyykkiä matkalaukun käytyä tyhjäksi. Päivä, jona keho ja mieli tarvitsivat oikeaa, rehellistä unta. Keho venytyksiä auetakseen edes vähän erinäisistä lukoista. Tänään sen sijaan tunsin, että on tehtävä toisin - tehtävä ja liikuttava saadakseen taas uutta virtaa.

Kauppakeskuksessa iskeneestä hetkellisestä mielijohteesta poljin hakemaan bikineitä ja pyyhettä. Pysähdyin pizzeriassa ja pian poljin kohti rantaa pizzalaatikko tarakalla. Missäänhän ei ole sanottu, ettei päivällistä voisi nauttia rannalla.

Jälkiruoaksi päätin liittyä rannalla pyörineelle zumba-tunnille. Järkevä puoleni koitti tovin herjata, että heti ruoan jälkeen on aivan liian täynnä zumbatakseen, mutta päätin uhmata kieltoa ja kokeilla. Tällä hetkellä pomppiminen hiekassa tuntuu hurmaavana lihasjumituksena jaloissa.

Illan päätteeksi jätin viimeisetkin järkevyyden rippeet rannalle ja suuntasin uimaan. Aivan liian usein merenrannalla päähän jää enemmän tai vähemmän järkevyyttä - pahimmillaan veteen kahlaa vain reittä myöten, sillä muuten bikinit ja pyyhe kastuvat. Tai jos uskaltautuu kokonaan veteen saakka, katsoo vain rannalle, sillä pelkää tavaroiden muuten katoavan. Tai vähintään pitää pään pinnalla, sillä muuten hiuksiin menee suolaa ja niitä saa olla pesemässä. Mutta ei. Tänään meressä ei ollut tippaakaan järkevyyttä. Ja kuinka taivaalliselta se tuntuikaan.

Olen asunut samaisen meren ääressä liki kuusi vuotta. Silti koskaan ennen ei ole tuntunut yhtään niin luonnolliselta lähteä työpäivän jälkeen rannalle uimaan.

Nyt alkaa tuntua siltä, että on aika jättää kone ja suunnata levolle. Näihin tunnelmiin, malja pienille teoille.

Part 8: Toivoton junailija matkaa halki Puolan.

Viime viikonloppu kului hieman uudenlaisissa merkeissä: Gdanskissa oleilun sijaan tulin perjantai-iltapäivänä hypänneeksi junaan ja matkanneeksi 500 kilometrin päähän Kostrzyn nad Odraan Woodstock-festivaaleille. Retki, joka päätyi olemaan aikamoinen kokemus.

Perjantain aluksi ajoin junalla 200 kilometriä harhaan ja pääsin kokemaan elämäni pisimmän taksimatkan kahden samaisen virheen tehneen slovakialaisen kanssa. Kolme tuntia myöhemmin jäimme taksista pimeän metsätien päähän. Pimeää tietä kohti musiikkia kulkiessa ehti muutaman kerran miettiä, minne oikein on tullut lähdettyä. Mutta lopulta tie päättyi valon ja musiikin täyttämälle festarialueelle. Karusellin valoista löysin ystäväni vuosien takaa. Kaikki on taas kunnossa.

Tästä eteenpäivä reilu päivä kului aivan toisessa ulottuvuudessa. Metallia, ska'ta, sambakulkueita, joogatunteja. Hare krishna -karkelot, mutapainia. Kauppakatu, ruokakojuja, olutta neljällä zlotylla. Ja ne 750 000 muuta aivan yhtä pölyistä ja riemulla, rauhalla ja rakkaudella täyttynyttä ihmistä levittäytyneenä metsiin, nurmikoille, keikkalavoille, loputtomiin jonoihin. Jotain aivan käsittämätöntä. 

Ska-P perjantaiyössä / Sambakarnevaalit lauantaiaamussa

Kaikesta uudesta ja erikoisesta huolimatta tuntui myös aika mahtavalta kellahtaa lauantai-iltapäivänä ystäväni kanssa nurmikentälle makaamaan ja jutella ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen samassa tilassa, kaikessa rauhassa. Vaeltaa lauantain viimeisen keikan pauhatessa telttojen täyttämään pimeään metsään katsomaan tähtiä. Nukkua aivan liian vähän keltaisessa teltassa pelkällä joogamatolla, pestä hiukset jääkylmän vesihanan alla.

Jos tällä reissulla jotain tuli opittua, niin mieleen tulee ainakin kolme asiaa:

1. Jos joskus suuntaat Woodstockiin, matkusta Kostzyn Wielskopolskin sijaan Kostrzyn nad Odraan

2. Jos joskus lähdet Woodstockiin, lähde matkalle ilman kiirettä paluusta

3. Jos kohta 2 ei onnistu ja joudut hyppäämään tiettyyn junaan ehtiäksesi perille, ole juna-asemalla ajoissa

Sunnuntainen paluumatka ei siis myöskään mennyt aivan kuten Strömssössä, vaan onnistuin missaamaan ensimmäisen junan tultuani asemalle aika viime hetkillä ja tajuttuani vasta junan lähtöminuuteilla, että miun ja lähtölaiturin välissä oleva ihmismassa odottaakin Gdanskin junan sijaan pääsyä puolen tunnin kuluttua lähtevään Berliinin junaan. Onneksi lippukassalta sai ostettua kolmannen junalipun sille viikonlopulle. Ja kahta tuntia myöhemmin laiturin kautta pääsi Poznanin junan lattialle, parin tunnin vaihdon jälkeen vielä viimeiselle etapille Poznanista kohti Gdanskia. 

Onneksi puolalaisissa junissa on tunnelmaa.

Gdanskin päässä päivät jatkavat kulkuaan. Parina viime aamuna ilmassa on ollut jotain syksyistä -- päivien ja iltojen aikana kaupunki on hukkunut hurjien ukkoskuurojen alle. Töissä on ollut hauskaa, mutta iltaisin kotiin saavuttua tuntuu edelleen vähän ontolta ja hukkuneelta. Mutta ehkä pala palalta arkikin asettuu uomiinsa.

Nyt siirryn toteuttamaan viikon muhinutta suunnitelmaa ja muutan tilapäisesti työkaverini luokse tämän ollessa Suomessa. Toiveena saada vähän enemmän omaa tilaa ja aikaa etsiä puuttuvia palikoita. Mielenkiinnolla katsoen, kuinka retkellä käy.

Näihin tunnelmiin, hymyjä ja haleja loppuviikkoon. <3

Part 7: Bi-bi-bicycle !

Tänään oli vihdoin se päivä, jona ostin pyörän.

Ensimmäisen ajon perusteella vielä pitäisi käydä hommaamassa kello ja pari lamppua. Ei sillä, ettei itse ilman niitä näkisi ja kuuluisi, mutta silloin tarvitsisi ehkä vähän vähemmän pelätä jäävänsä jonkun toisen alle. Ja vielä toinen lukko, sen sentinpaksuisen terästangon lisäksi, jotta pyörän todella uskaltaa jättää pihalle odottamaan seuraavaa tapaamista.

Vaihteettomassa ja natisevassa pyörävanhuksessani Helsingissä oli oma tunnelmassa, mutta kevyessä rungossa, 21 vaihteessa ja jousituksessa on jotain ihan toista. En edes muistanut, että pyörällä pääsee noin kovaa. Sitä ennen voisi olla paikallaan palauttaa mieleen, miten ne käsijarrut taas toimii.

Silti pyörässä on ehkä parasta, että matkan rannalle taittaa vartissa. Lämpimän auringonlaskun tunnelmiin, makoisia unia.

Part 6: Kolme asiaa.

Kaksi ensimmäistä viikkoa takanapäin. Sen kunniaksi mieleeni tuli pikaisena yleispätevänä tilannepäivityksenä listata kolme asiaa, joista olen ollut tänään iloinen, ja kolme, jotka ovat päivän aikana askarruttaneet mieltä.

1. Kävelin tänään junaradan viereistä hiekkatietä pitkin töistä kotiin. Kesken matkaa iski ukkoskuuro. Kastuin läpimäräksi.

2. Kokkasin sunnuntaina, ja kaapissa on vieläkin ruokaa. Kuvassa huomisen päivän ateriat omiin rasioihinsa pakattuna.

3. Tykkään ottaa valokuvia. Joogailin tovi sitten lattialla, vaikka huone on edelleen kooltaan kuusi neliötä. 

1. Hämärtyvät illat ovat rakastettavia ja inspiroivia - nukkumisen sijaan pimeän tultua tekisi mieli laittaa musiikkia soimaan, keittää kuppi teetä. Kuunnella kaupunkia ikkunalaudalta, kirjoittaa rauhassa. Pysähtyä lattialle meditoimaan.

Silti kello soi edelleen kuuden tienoilla aamuisin. Iltapäivisin koneesta tahtoo loppua virta.

2. Kaupungissa asuu lisäkseni noin miljoona muuta. Osan heistä kanssa olen jo jutellut, muutamien jopa tutustunut. Silti vastaan ei tunnu vielä tulleen sellaista, jonka kanssa voisi lähteä iltaisin katsomaan taivasta, karata lenkkipolulle, piipahtaa suunnittelemattomalle visiitille. Jonka kanssa pääsisi pintaa syvemmälle.

3. Puhelin, tietokone, kynä ja paperia. Niin monta eri vaihtoehtoa olla yhteydessä, eikä silti tiedä, miten ja milloin sen kenenkin kanssa tekisi.

Paljon avoimia kysymyksiä ja asioita, joita haluaisi miettiä, tuumailla, kokeilla ja analysoida. Toisaalta löytää ratkaisuja, saada asioita hoidetuksi, muuttaa ajatukset toiminnaksi. Päivissä riittäisi kyllä aikaa, mutta energia tähän kaikkeen on hieman hakoteillä. Iltahämärän alla on kuitenkin taas helppo uskoa, että kaikki vielä hiljalleen järjestyy, vaikka aamun tokkurassa sitä ei aina muistakaan. Vein töihin tosin perjantaina James Dean -kortin, mietelauseella 'Dream as you'll live forever, live as you'll die today'. Ehkä samat ajatukset iskostuvat vielä joku aamukin tajuntaan.

Seuraava sadekuuro alkoi ikkunan takana. Taitaa olla aika vaipua unille.

Näihin hajanaisiin tunnelmiin Gdanskista, rakkaudella:

Part 5: When the peace finds its way in.

Tänään on ollut hyvä päivä. Ulkoisesti mitään erityisempää ei ole tapahtunut - aurinko on paistanut kuten monena muunakin päivänä. Aamulla on herännyt, noussut, pukeutunut, pakannut tavarat. Kävellyt Galeria Baltyskan pysäkille, ajanut ratikalla 6-7 minuuttia töihin. Avannut sähköpostin, käynyt viestit läpi. Valunut koulutukseen, kuunnellut, lukenut manuaaleja, tehnyt harjoituksia, koittanut auttaa muita. Pysähtynyt eri vaiheissa päivää jutustelemaan ihmisille toimistossa, laittanut iltapäivällä omat työt kuntoon. Astunut ulos lasisista ovista, ulos aurinkoiselle kadulle. Seikkaillut kaupungilla ja ruokakaupassa ennen kotiinpaluuta. Syönyt ja oleillut, kuten kotona usein oleillaan. Kaiken kaikkiaan - ei siis yhtään mitään erityistä.

Silti koko päivä on lipunut todella miellyttävällä tavalla eteenpäin. Kahtena viimeisenä aamuna olen nukkunut heräämiseen tarkotettujen hälytysten ohi ja havahtunut paria minuuttia ennen sitä viimeistä, joka ilmoittaa, että olisi aika lähteä pysäkille. Siitä huolimatta olen ollut töissä hyvin samoihin aikoihin kuin kaikkina muinakin aamuina. Vaikka olen mielessäni aina unelmoinut aamuista, joina heräisin niin aikaisin, että ehtisin ennen päivän alkamista liikkua, laittautua ja syödä kaikessa rauhassa, niin käytännössä silti viimeisistä 11 aamusta kaikkein nautinnollisimpia ovat olleet nuo kaksi viimeistä, joina olen selvinnyt sängystä ulko-oven ulkopuolelle 20 minuutissa. Siinä ajassa ei tosin ehdi juuri muuta kuin pukeutua, pakata ja valmistaa aamupalan mukaan, mutta käytännössä - onko jotain muuta välttämättä ehdittäväkään.

Rauha ja yksinkertaisuus on löytänyt tiensä myös työpaikalle. Oma orientaationi työntekoon on aika tehokasta, eli lähtökohtaisesti työaika menee miusta oikeasti työn tekemiselle. Tällä viikolla meillä on kuitenkin ollut töissä helteisen hiljaista, ja siten olen tänään malttanut jäädä hetkeksi jutustelemaan ihmisten kanssa toimiston eri kulmissa ilman tuttua syyllisyyttä siitä, että hetkestä pitäisi palata tekemään jotain hyödyllistä. Työpäivän jälkeen kuljin yhden kollegan kanssa samaa matkaa ratikkapysäkille ja juttelimme muun muassa liftaamisesta. Ratikan sijaan lähdin pöyräkauppaan katselemaan uutta menopeliä, josta jatkoin jalan matkaa Oliwan kaupunginosaan. Aurinko valaisi katuja pehmeällä valolla, vaaleanpunainen, pitkä kesämekko tuntui päällä hyvältä. Tuuli kosketti ihoa viettelevällä lempeydellä.

Kartoitan tiedostamattani kuvaani kaupungista jatkuvasti laajemmaksi. Ostin toukokuisella matkallani kartan, mutta se on osoittautunut ainakin tähän mennessä aika turhaksi. Tykkään yleensä lukea karttoja, katsoa miten ja missä palaset osuvat yhteen, muuttuvat kokonaisuudeksi, mutta nyt kokonaiskuva kaupungista muotoutuu askelten alla. Haen jatkuvasti uusia reitteja ja tapoja päästä paikasta toiseen, minkä lisäksi liki päivittäin jossain päin kaupunkia tulee hortoiltua päämäärättömästi. Toki voisin perinteisen päivärytmin mukaisesti ottaa helpoimman ja nopeimman välineen töistä kotiin, mutta kodin ollessa tällä hetkellä paikka, jossa lepää, säilyttää tavaroita ja ravitsee itsensä, tuntuu se vähän turhalta. Sen sijaan miusta on ihana hortoilla töiden jälkeen ilman kiirettä, seurata vain mielen ja jalkojen ääntä. Pysähtyä katsomaan uusia paikkoja, jäädä nauttimaan hetkeksi niistä kiinnostavimpien ääreen. Mietin tänään kävellessäni, kuinka kuvailisin tätä kaupunkia, jos joku kysyisi siitä jotain määritelmää, ja kyllä, tehtävä olisi hankala. Kaikkea erilaista on niin paljon: Suomeen verrattuna, kaupunkien välillä, kaupungin sisällä. Voisin koittaa kirjoittaa niitä ylös, mutta se tuntuu mahdottomalta: kertoa tasaisen tylsät kerrostalot, hieman rapistuneet harmaat talot, omituiset puiset huoneet/terassit talojen sivuissa, uututtaan kiiltävät lasiseinäiset toimistot. Keltasinisen lähijunan, punaiset bussit ja ratikat. Aivan sileät, punaisiksi maalatut pyöräkaistat, hieman epätasaiset, laatoista rakennetut jalkakäytävät, hiekkaiset polut niittyjen keskellä. Rannan pehmeän hiekan ja meren kohinan. Metsän vehreät puut, nousevat ja laskevat rinteet, niitä pitkin risteilevät polut ja juuret. Kadut, joita reunustavat tasaiset lehmusrivistöt, pitkä, hoitamaton nurmi toisten reunalla. Autot jotka ajavat kovaa, mutta silti jotenkin turvallisesti. Tehtävä on rehellisesti sanoen mahdoton. Olen aina välillä tallusteluideni aikana napsinut kuvia. Ehkä ne kertovat edes pienen osan totuudesta:

Zaspa / Wolska Polskiego -katu.

Rantaa Gdyniassa / Metsän laitaa jossain Sopotin tienoilla.

Oliwa.

Leipomo / Kummallisia kivisiä taloja puisilla ulokkeilla.

 

Suloisia autoja Oliwan kaduilla / Katutaidetta.

Talo, jota kodiksi kutsutaan.

Jotain todella nautinnollista ja viehättävää kokonaisuudessa on. Sen lisäksi jotain tasoittumista alkaa myös ilmassa, sillä energiaa tuntuu hiljalleen olevan muuhunkin kuin töihin ja nukkumiseen. Suunnittelin jo tänään osallistumista Couchsurfaajien kielikahvilaan, mutta osoitteen unohduttua suunnitelma jäi ensi viikkoon.

Kerrankin tuntuu olevan aikaa. Aika vapauttava tunne. 

Silti, nyt hyvää yötä. :)